Heipä hei taas. Pidän eilisen lupaukseni, joten sanon vain, että on Oulussa nättiä ilman luntakin (vaikka voisi sitä silti tulla ihan joulun kunniaksi). Alla oleva kuva tähän liittyen, anteeksi tosin huono laatu.
Mitäs tänään? Eilen illalla tajusin, että minulla alkaa taas olla niin monta joulukalenteria, että hädin tuskin muistan niitä kaikkia! Ensinnäkin tämä, jota joka päivä kirjoitan, sitten lueskelen viime vuotista "sepustusta", ja tietenkin suklaakalenteri sekä Tonttu Toljanteri. Sitten vielä eilen lainasin kirjastosta "joulukalenterin", jota ilman en luultavasti tätäkään kirjoittaisi, Jostein Gaarderin Joulumysteerion. Itse luen kyseistä kirjaa ensimmäistä kertaa, mutta alun perin ajatus joka päivä jatkuvasta tarinasta lähti luultavasti tästä kirjasta. Joku lähipiirissäni näet joskus luki sitä. Tarkoituksenani on ollut jo jonkin aikaa lainata tämä teos, josta suoranaiseksi pakkomielteeksi yltynyt perinteeni lähti liikkeelle.
Eilen lukiessani ensimmäiset kaksi lukua olin aivan haltioitunut. Gaarderin ajatus on todella samanlainen kuin minun. Itsellänikin oli jouluna 2008 tarina, joka eteni paitsi kehyskertomuksena, myös yksittäisinä tarinoina, joita kehyskertomuksen hahmo kertoi. Joulumysteeriossa on hieman samoin, mutta kehyskertomuksen lisäksi myös kerrottava tarina jatkuu. Kahden luvun perusteella on vaikea sanoa, mitä tulee vielä tapahtumaan, mutta ainakin minut ne kaksi lukua on jo saanut lumottua.
Ihan tämän kunniaksi ajattelin laittaa jonkin tarinan vuoden 2008 joulukalenteristani. Tykkään tonttutarinoista ja tähän voisi sanoa kätkeytyvän jossain määrin myös kristillinen piilotarina. Donnaa ja Siriä lämpimästi muistellen.
Joulunpilaajapeikot
"Oli taas joulun aika ja Korvatunturilla oli tietenkin täysi hyörinä päällä, olihan jouluaattoon enää vain vähän aikaa. Mutta kovat olivat valmistelut myös toisessa paikassa, jossa suunnitelmat joulun varalle olivat hieman toisenlaiset. Tämä paikka on nimittäin Karvatunturi, joka oli synkeä verrattuna antamisen ilosta hehkuvaan Korvatunturiin. Karvatunturi oli saanut nimensä sen asukkaista, joissa karva kyllä jostain syystä kasvoi kovasti. Nämä asukkaat olivat Korvatunturilta häädettyjä tonttuja, jotka kutsuivat itseään joulunpilaajapeikoiksi. Korvatunturilta ei tonttuja häädetty heppoisin perustein, joten joulunpilaajapeikoilla oli jokaisella vakava petos karkotuksen syynä. Ja lähtöpassit itsessään lietsoivat peikkojen katkeruutta entisestään, sillä ne vihasivat tonttuja ja erityisesti joulupukkia yli kaiken.
Joulunpilaajapeikot tekivät, mitä niiden nimikin kertoo: yrittivät pilata jouluja parhaansa mukaan. He sabotoivat usein Korvatunturin asioita ja tekivät parhaansa tehdäkseen ihmisten jouluista kamalia. He yllyttivät lapsia pyytämään kalliita leluja, joita vanhemmat joutuivat hiki hatussa kaupoista etsimään ja vielä parempi oli, jos niitä varten joutui ottamaan lainaa. Joulunpilaajapeikot myös pyrkivät kasaamaan ihmisten päälle mahdollisimman paljon huolia, joita nämä pyrkivät hukuttamaan esimerkiksi alkoholiin ja täten pilaamaan niin omansa kuin lähimmäistensäkin joulun. Todellisen joulutunnelman löytämisen joulunpilaajapeikot erityisesti halusivat estää. Joulun tuli olla heidän mielestään kovasti valmisteltu ilta, jona ei jäisi tilaisuuttakaan hengähtää ja seuraava homma olisikin sitten koristeiden purkaminen. Näin joulunpilaajapeikot saattoivat nauttia ihmisten kiduttamisesta ja samalla kostaa joulupukille ja noille ällöttäville tontuille.
Tänä talvena oli luvassa myös Taavi-nimisen joulunpilaajapeikon ensi kerta joulunpilaajana. Se oli nuorempaa polvea eli Taavin isä oli Korvatunturilta karkotettu tonttu. Pienestä pitäen isä oli opettanut pojalleen, että joulupukki on paha. Taavi oli koulutettu juurta jaksain joulunpilaajaksi ja teoriassa hän muisti kaikki keinot. Nyt oli hänen aikansa mennä tuhoamaan jouluja käytännössä.
Taavi sai kohteekseen pienen perheen, jota oli tarkkailemassa pari tonttua. Taavi päätti ensin sabotoida vaivihkaa niiden työtä ja onnistuikin hyvin, sillä tontut joutuivat pian palaamaan Korvatunturille parin murtuneen raajan vuoksi. Taavi käkätteli ilkeästi, kun tontut surkuttelivat huonoa onneaan. Ne poloiset eivät tainneet aavistaakaan, että asialla oli ollut joulunpilaajapeikko.
Seuraavaksi Taavi kävi itse perheen kimppuun. Hän söi toisen lapsen joulukalenterin suklaat ja sai siten aikaa riitaa, kun lapsi luuli sisaruksensa olleen asialla. Perheen äiti joutui kaiken muun hommansa lisäksi metsästämään koko päivän kaupoista uutta kalenteria, sillä joulukuun puolivälissä lähes kaikista kaupoista olivat suklaakalenterit hävinneet. Perheen kiristyneet ja stressaantuneet jäsenet alkoivat tapella pienistäkin asioista. Näin helppoa joulutunnelman pilaaminen oli!
Taavi oli juuri kurkkimassa perhettä ikkunan takaa, kun hän hypähti melkein puoli metriä ilmaan kuullessaan takaansa äänen, joka sanoi: "Olisihan se pitänyt arvata. Joulunpilaajapeikko." Taavi kääntyi hätäisesti ympäri ja kohtasi kauneimman näyn, mitä oli koskaan nähnyt: kaunis, punaposkinen tonttutyttö katseli häntä inhoavan näköisenä. Taavi ihmetteli uutta, lämmintä tunnetta sisällään. Se tuntui niin... hyvältä.
Sitten Taavi otti itseään niskasta kiinni. Tuohan oli tonttu ja tontut olivat vihollisia. Mutta silti Taavi ei voinut itselleen mitään. Tonttutytön kirkkaansiniset silmät sulattivat hänet läpikotaisin. Hän tuskin huomasi, miten ärtyneeltä tyttö näytti, kunnes tämä huokaisi: "No, mitäpä minä voin tehdä. En kai minä voi pakottaa sinua häipymäänkään. Mutta toivoisin, että niin kävisi." Tämän sanoessaan tonttutyttö katsoi häntä terävästi. Taavi vannoi sydämessään, että ei takuulla lähtisi minnekään.
Seuraavat päivät olivat varsinaista sotaa. Tonttutyttö, jonka nimeksi paljastui Piia, yritti parhaansa mukaan saada perheen joulumielelle, kun taas Taavi toimi riidankylväjänä minkä ehti. Usein tonttu ja joulunpilaajapeikko joutuivat sanaharkkaan ja oli suorastaan ihme, etteivät perheenjäsenet heidän riitojaan kuulleet.
Kuitenkin välillä Taavi ja Piia tekivät aselevon ja katselivat perheen touhuja ikkunasta vierekkäin. Perhe pelasi yhdessä jotain lautapeliä ja kaikki näyttivät iloisilta. Piia huokaisi katsoessaan onnellisen näköistä perhettä. "Miksi sinä haluat niin kovasti pilata heidän joulumielensä?" hän kysyi. "Katso nyt heitä. He ovat niin onnellisia. Miksi haluat heidän olevan surullisia?" "Koska on hauskaa pistää heidät kärsimään", sanoi Taavi automaattisesti. Piia katsoi häntä ällistyneenä. "Mitä hauskaa siinä muka on?" hän ihmetteli. "Minusta ainakin on paljon mukavampaa katsoa, miten he ovat hyvällä mielellä. Minullekin tulee hyvä mieli, kun tiedän että olen ollut itse auttamassa heitä." Taaville tämä oli täysin uutta. Hänelle oli lapsesta asti opetettu, miten inhottava asia joulumieli oli ja kuinka ihmiset ja tontut täytyi laittaa kärsimään. Mutta nyt kun hän katseli perhettä yhdessä, hänelle tuli jotenkin mukava olo. Ehkä Piia oli oikeassa.
Pari seuraavaa päivää Taavi pohti asioita syvällisesti. Piiakin huomasi, että jotain oli muuttunut, sillä Taavi ei enää yrittänyt pilata jokaista hänen yritystään perheen joulumielen kasvattamiseksi. Ja lopulta Taavi teki elämänsä tärkeimmän päätöksen ja marssi Piian luo sen kertomaan. "Minä olen päättänyt lopettaa", hän töksäytti. "Mitä?" Piia kysyi. "Aion lopettaa joulujen pilaamisen", Taavi toisti. "Olet oikeassa, se on oikeastaan aika typerää. En minä oikeasti niin halua tehdä." Piia katsoi Taavia silmiin ja näki, että tämä puhui totta. "Tule", hän sanoi. Taavi seurasi vähän hämillään. Minne Piia aikoi hänet viedä?
He tulivat pienelle luukulle, jonka päältä Piia pyyhki enimmät lumet ja avasi sen. Taavia hän viittasi hyppäämään sisään. Hetken epäröityään Taavi hyppäsi ja liukui putkea pitkin alas, alas tuntemattomaan. Sitten äkkiä hän putkahti suureen saliin, joka oli täynnä tonttuja. Nämä kaikki jähmettyivät katsomaan häntä ja sitten joku huusi: "Joulunpilaajapeikko! Ottakaa kiinni!" Tontut alkoivat lähestyä uhkaavasti, mutta Taavin perässä tullut Piia huusi: "Rauhoittukaa! Aion viedä hänet joulupukin luo." Tontut perääntyivät, mutta katselivat Taavia yhä epäilevästi. Taavi taas katsoi Piiaa ällistyneenä. Joulupukin luo? Hän kuitenkin seurasi tonttutyttöä, sillä hän ei halunnut jäädä noiden verenhimoisten tonttujen armoille.
He pysähtyivät suuren, puisen oven eteen. Piia koputti. Taavi nielaisi hermostuneena ja hänen parranpeittämillä kasvoillaan helmeili hiki. Huoneesta kuului vaimea "sisään" ja Piia ja Taavi astuivat ovesta. Huoneen toisessa päässä istui kirjoituspöydän ääressä joulupukki. Hän hämmästyi kovasti, kun näki Taavin, mutta ei sanonut mitään kun Piia johdatti joulunpilaajapeikon joulupukin eteen. Sitten hän sanoi suorasukaisesti: "Tässä on Taavi. Hän on, kuten varmaan näettekin, joulunpilaajapeikko. Mutta hän on päättänyt luopua siitä tehtävästä. Ehdottaisinkin, että ottaisimme hänet töihin Korvatunturille." Sekä joulupukki että Taavi hämmästyivät Piian pyynnöstä. Joulunpilaajapeikkoko Korvatunturille? Pukki ei suostuisi koskaan, siitä Taavi oli varma.
Mutta joulupukki ei sanonut mitään, vaan katseli Taavia päästä varpaisiin. Sitten hän sanoi: "Katso minua, Taavi." Taavi nosti katseensa hitaasti joulupukin ryppyjen kehystämiin silmiin. "Haluaisitko sinä tulla tontuksi?" Taavi painoi katseensa. "Katso minua", pukki sanoi rauhallisella äänellä ja Taavi katsoi taas häneen. "Haluaisin", Taavi sanoi. "Olen ymmärtänyt, että kaikki mitä minulle on pienestä pitäen opetettu on valetta. Ihmisten tulee olla onnellisia jouluna."
Joulupukki nousi seisomaan yhä katsoen Taavia silmiin. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Taavi kiirehti sanomaan: "Ymmärrän kyllä, jos ette halua minua joukkoonne. Olenhan sentään ollut joulunpilaajapeikko. Ei teidän tarvitse huolia minua." Taavi katseli maahan. Tietenkään hänestä ei olisi oikeaksi tontuksi. Hänhän oli häädetyn tontun lapsi. Ei hän ansainnut mitään sellaista.
Äkkiä joulupukki seisoi Taavin edessä. "Taavi joulunpilaajapeikko", hän sanoi. "Lyön sinut nyt viralliseksi Korvatunturin tontuksi." Ja Taavi tunsi, kuinka hänen päähänsä painettiin tonttulakki. Hän nosti hämmästyneen katseensa ja tunnusteli uutta lakkiaan haltioituneena. Silloin hän tunsi jotain käsittämättömän upeaa: aitoa iloa. Taavi alkoi nauraa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja joulupukki ja Piia katselivat häntä hymyillen. "Kiitos", Taavi sanoi säteilevin silmin. Tuotakaan sanaa hän ei ollut koskaan ennen sanonut. Hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Illalla oli muorin laittama puuroateria, jolloin Taavi näyttäytyi muille ensimmäistä kertaa. Hän oli ajanut partansa ja siistiytynyt muutenkin ja hän näytti jo oikealta tontulta. Joulupukki esitteli hänet muille. Taavi seisoi pukin vieressä peloissaan siitä, mitä tontut sanoisivat. Mutta nämä ottivat hänet tervetulleesti mukaan joukkoonsa. He tiesivät, että jos joulupukki oli hyväksynyt jonkun tontuksi, oli valinta todennäköisesti hyvä. Ja niin Taavi pääsi Korvatunturin asukkaaksi.
Taavista tuli joulunpilaajapeikkojen vastajoukkojen päällikkö. Tunsihan hän peikkojen metkut hyvin. Hän sai monta toisen polven joulunpilaajapeikkoa puolelleen ja nämä uudet tontut liittyivät myöskin vastajoukkoihin. Pian joulunpilaajapeikkojen valta oli kukistettu ja entistä enemmän ihmisiä löysi todellisen joulun. Taavi oli tontuksi tultuaan muuttunut varsin komeaksi ja Piia sai hänestä hyvän miehen itselleen. Yhdessä he viettivät onnellisia aikoja Korvatunturilla elämänsä loppuun asti."
Tällainen tarina muun muassa syntyi siis silloin. Tätä joulukalenteria oli mukava kirjoittaa, vaikkakin raskasta (kuten on ollut kaikkia muitakin). Toivon mukaan kirjoitustyyli on noista ajoista kehittynyt...
Mitäs tänään? Eilen illalla tajusin, että minulla alkaa taas olla niin monta joulukalenteria, että hädin tuskin muistan niitä kaikkia! Ensinnäkin tämä, jota joka päivä kirjoitan, sitten lueskelen viime vuotista "sepustusta", ja tietenkin suklaakalenteri sekä Tonttu Toljanteri. Sitten vielä eilen lainasin kirjastosta "joulukalenterin", jota ilman en luultavasti tätäkään kirjoittaisi, Jostein Gaarderin Joulumysteerion. Itse luen kyseistä kirjaa ensimmäistä kertaa, mutta alun perin ajatus joka päivä jatkuvasta tarinasta lähti luultavasti tästä kirjasta. Joku lähipiirissäni näet joskus luki sitä. Tarkoituksenani on ollut jo jonkin aikaa lainata tämä teos, josta suoranaiseksi pakkomielteeksi yltynyt perinteeni lähti liikkeelle.
Eilen lukiessani ensimmäiset kaksi lukua olin aivan haltioitunut. Gaarderin ajatus on todella samanlainen kuin minun. Itsellänikin oli jouluna 2008 tarina, joka eteni paitsi kehyskertomuksena, myös yksittäisinä tarinoina, joita kehyskertomuksen hahmo kertoi. Joulumysteeriossa on hieman samoin, mutta kehyskertomuksen lisäksi myös kerrottava tarina jatkuu. Kahden luvun perusteella on vaikea sanoa, mitä tulee vielä tapahtumaan, mutta ainakin minut ne kaksi lukua on jo saanut lumottua.
Ihan tämän kunniaksi ajattelin laittaa jonkin tarinan vuoden 2008 joulukalenteristani. Tykkään tonttutarinoista ja tähän voisi sanoa kätkeytyvän jossain määrin myös kristillinen piilotarina. Donnaa ja Siriä lämpimästi muistellen.
Joulunpilaajapeikot
"Oli taas joulun aika ja Korvatunturilla oli tietenkin täysi hyörinä päällä, olihan jouluaattoon enää vain vähän aikaa. Mutta kovat olivat valmistelut myös toisessa paikassa, jossa suunnitelmat joulun varalle olivat hieman toisenlaiset. Tämä paikka on nimittäin Karvatunturi, joka oli synkeä verrattuna antamisen ilosta hehkuvaan Korvatunturiin. Karvatunturi oli saanut nimensä sen asukkaista, joissa karva kyllä jostain syystä kasvoi kovasti. Nämä asukkaat olivat Korvatunturilta häädettyjä tonttuja, jotka kutsuivat itseään joulunpilaajapeikoiksi. Korvatunturilta ei tonttuja häädetty heppoisin perustein, joten joulunpilaajapeikoilla oli jokaisella vakava petos karkotuksen syynä. Ja lähtöpassit itsessään lietsoivat peikkojen katkeruutta entisestään, sillä ne vihasivat tonttuja ja erityisesti joulupukkia yli kaiken.
Joulunpilaajapeikot tekivät, mitä niiden nimikin kertoo: yrittivät pilata jouluja parhaansa mukaan. He sabotoivat usein Korvatunturin asioita ja tekivät parhaansa tehdäkseen ihmisten jouluista kamalia. He yllyttivät lapsia pyytämään kalliita leluja, joita vanhemmat joutuivat hiki hatussa kaupoista etsimään ja vielä parempi oli, jos niitä varten joutui ottamaan lainaa. Joulunpilaajapeikot myös pyrkivät kasaamaan ihmisten päälle mahdollisimman paljon huolia, joita nämä pyrkivät hukuttamaan esimerkiksi alkoholiin ja täten pilaamaan niin omansa kuin lähimmäistensäkin joulun. Todellisen joulutunnelman löytämisen joulunpilaajapeikot erityisesti halusivat estää. Joulun tuli olla heidän mielestään kovasti valmisteltu ilta, jona ei jäisi tilaisuuttakaan hengähtää ja seuraava homma olisikin sitten koristeiden purkaminen. Näin joulunpilaajapeikot saattoivat nauttia ihmisten kiduttamisesta ja samalla kostaa joulupukille ja noille ällöttäville tontuille.
Tänä talvena oli luvassa myös Taavi-nimisen joulunpilaajapeikon ensi kerta joulunpilaajana. Se oli nuorempaa polvea eli Taavin isä oli Korvatunturilta karkotettu tonttu. Pienestä pitäen isä oli opettanut pojalleen, että joulupukki on paha. Taavi oli koulutettu juurta jaksain joulunpilaajaksi ja teoriassa hän muisti kaikki keinot. Nyt oli hänen aikansa mennä tuhoamaan jouluja käytännössä.
Taavi sai kohteekseen pienen perheen, jota oli tarkkailemassa pari tonttua. Taavi päätti ensin sabotoida vaivihkaa niiden työtä ja onnistuikin hyvin, sillä tontut joutuivat pian palaamaan Korvatunturille parin murtuneen raajan vuoksi. Taavi käkätteli ilkeästi, kun tontut surkuttelivat huonoa onneaan. Ne poloiset eivät tainneet aavistaakaan, että asialla oli ollut joulunpilaajapeikko.
Seuraavaksi Taavi kävi itse perheen kimppuun. Hän söi toisen lapsen joulukalenterin suklaat ja sai siten aikaa riitaa, kun lapsi luuli sisaruksensa olleen asialla. Perheen äiti joutui kaiken muun hommansa lisäksi metsästämään koko päivän kaupoista uutta kalenteria, sillä joulukuun puolivälissä lähes kaikista kaupoista olivat suklaakalenterit hävinneet. Perheen kiristyneet ja stressaantuneet jäsenet alkoivat tapella pienistäkin asioista. Näin helppoa joulutunnelman pilaaminen oli!
Taavi oli juuri kurkkimassa perhettä ikkunan takaa, kun hän hypähti melkein puoli metriä ilmaan kuullessaan takaansa äänen, joka sanoi: "Olisihan se pitänyt arvata. Joulunpilaajapeikko." Taavi kääntyi hätäisesti ympäri ja kohtasi kauneimman näyn, mitä oli koskaan nähnyt: kaunis, punaposkinen tonttutyttö katseli häntä inhoavan näköisenä. Taavi ihmetteli uutta, lämmintä tunnetta sisällään. Se tuntui niin... hyvältä.
Sitten Taavi otti itseään niskasta kiinni. Tuohan oli tonttu ja tontut olivat vihollisia. Mutta silti Taavi ei voinut itselleen mitään. Tonttutytön kirkkaansiniset silmät sulattivat hänet läpikotaisin. Hän tuskin huomasi, miten ärtyneeltä tyttö näytti, kunnes tämä huokaisi: "No, mitäpä minä voin tehdä. En kai minä voi pakottaa sinua häipymäänkään. Mutta toivoisin, että niin kävisi." Tämän sanoessaan tonttutyttö katsoi häntä terävästi. Taavi vannoi sydämessään, että ei takuulla lähtisi minnekään.
Seuraavat päivät olivat varsinaista sotaa. Tonttutyttö, jonka nimeksi paljastui Piia, yritti parhaansa mukaan saada perheen joulumielelle, kun taas Taavi toimi riidankylväjänä minkä ehti. Usein tonttu ja joulunpilaajapeikko joutuivat sanaharkkaan ja oli suorastaan ihme, etteivät perheenjäsenet heidän riitojaan kuulleet.
Kuitenkin välillä Taavi ja Piia tekivät aselevon ja katselivat perheen touhuja ikkunasta vierekkäin. Perhe pelasi yhdessä jotain lautapeliä ja kaikki näyttivät iloisilta. Piia huokaisi katsoessaan onnellisen näköistä perhettä. "Miksi sinä haluat niin kovasti pilata heidän joulumielensä?" hän kysyi. "Katso nyt heitä. He ovat niin onnellisia. Miksi haluat heidän olevan surullisia?" "Koska on hauskaa pistää heidät kärsimään", sanoi Taavi automaattisesti. Piia katsoi häntä ällistyneenä. "Mitä hauskaa siinä muka on?" hän ihmetteli. "Minusta ainakin on paljon mukavampaa katsoa, miten he ovat hyvällä mielellä. Minullekin tulee hyvä mieli, kun tiedän että olen ollut itse auttamassa heitä." Taaville tämä oli täysin uutta. Hänelle oli lapsesta asti opetettu, miten inhottava asia joulumieli oli ja kuinka ihmiset ja tontut täytyi laittaa kärsimään. Mutta nyt kun hän katseli perhettä yhdessä, hänelle tuli jotenkin mukava olo. Ehkä Piia oli oikeassa.
Pari seuraavaa päivää Taavi pohti asioita syvällisesti. Piiakin huomasi, että jotain oli muuttunut, sillä Taavi ei enää yrittänyt pilata jokaista hänen yritystään perheen joulumielen kasvattamiseksi. Ja lopulta Taavi teki elämänsä tärkeimmän päätöksen ja marssi Piian luo sen kertomaan. "Minä olen päättänyt lopettaa", hän töksäytti. "Mitä?" Piia kysyi. "Aion lopettaa joulujen pilaamisen", Taavi toisti. "Olet oikeassa, se on oikeastaan aika typerää. En minä oikeasti niin halua tehdä." Piia katsoi Taavia silmiin ja näki, että tämä puhui totta. "Tule", hän sanoi. Taavi seurasi vähän hämillään. Minne Piia aikoi hänet viedä?
He tulivat pienelle luukulle, jonka päältä Piia pyyhki enimmät lumet ja avasi sen. Taavia hän viittasi hyppäämään sisään. Hetken epäröityään Taavi hyppäsi ja liukui putkea pitkin alas, alas tuntemattomaan. Sitten äkkiä hän putkahti suureen saliin, joka oli täynnä tonttuja. Nämä kaikki jähmettyivät katsomaan häntä ja sitten joku huusi: "Joulunpilaajapeikko! Ottakaa kiinni!" Tontut alkoivat lähestyä uhkaavasti, mutta Taavin perässä tullut Piia huusi: "Rauhoittukaa! Aion viedä hänet joulupukin luo." Tontut perääntyivät, mutta katselivat Taavia yhä epäilevästi. Taavi taas katsoi Piiaa ällistyneenä. Joulupukin luo? Hän kuitenkin seurasi tonttutyttöä, sillä hän ei halunnut jäädä noiden verenhimoisten tonttujen armoille.
He pysähtyivät suuren, puisen oven eteen. Piia koputti. Taavi nielaisi hermostuneena ja hänen parranpeittämillä kasvoillaan helmeili hiki. Huoneesta kuului vaimea "sisään" ja Piia ja Taavi astuivat ovesta. Huoneen toisessa päässä istui kirjoituspöydän ääressä joulupukki. Hän hämmästyi kovasti, kun näki Taavin, mutta ei sanonut mitään kun Piia johdatti joulunpilaajapeikon joulupukin eteen. Sitten hän sanoi suorasukaisesti: "Tässä on Taavi. Hän on, kuten varmaan näettekin, joulunpilaajapeikko. Mutta hän on päättänyt luopua siitä tehtävästä. Ehdottaisinkin, että ottaisimme hänet töihin Korvatunturille." Sekä joulupukki että Taavi hämmästyivät Piian pyynnöstä. Joulunpilaajapeikkoko Korvatunturille? Pukki ei suostuisi koskaan, siitä Taavi oli varma.
Mutta joulupukki ei sanonut mitään, vaan katseli Taavia päästä varpaisiin. Sitten hän sanoi: "Katso minua, Taavi." Taavi nosti katseensa hitaasti joulupukin ryppyjen kehystämiin silmiin. "Haluaisitko sinä tulla tontuksi?" Taavi painoi katseensa. "Katso minua", pukki sanoi rauhallisella äänellä ja Taavi katsoi taas häneen. "Haluaisin", Taavi sanoi. "Olen ymmärtänyt, että kaikki mitä minulle on pienestä pitäen opetettu on valetta. Ihmisten tulee olla onnellisia jouluna."
Joulupukki nousi seisomaan yhä katsoen Taavia silmiin. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Taavi kiirehti sanomaan: "Ymmärrän kyllä, jos ette halua minua joukkoonne. Olenhan sentään ollut joulunpilaajapeikko. Ei teidän tarvitse huolia minua." Taavi katseli maahan. Tietenkään hänestä ei olisi oikeaksi tontuksi. Hänhän oli häädetyn tontun lapsi. Ei hän ansainnut mitään sellaista.
Äkkiä joulupukki seisoi Taavin edessä. "Taavi joulunpilaajapeikko", hän sanoi. "Lyön sinut nyt viralliseksi Korvatunturin tontuksi." Ja Taavi tunsi, kuinka hänen päähänsä painettiin tonttulakki. Hän nosti hämmästyneen katseensa ja tunnusteli uutta lakkiaan haltioituneena. Silloin hän tunsi jotain käsittämättömän upeaa: aitoa iloa. Taavi alkoi nauraa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja joulupukki ja Piia katselivat häntä hymyillen. "Kiitos", Taavi sanoi säteilevin silmin. Tuotakaan sanaa hän ei ollut koskaan ennen sanonut. Hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Illalla oli muorin laittama puuroateria, jolloin Taavi näyttäytyi muille ensimmäistä kertaa. Hän oli ajanut partansa ja siistiytynyt muutenkin ja hän näytti jo oikealta tontulta. Joulupukki esitteli hänet muille. Taavi seisoi pukin vieressä peloissaan siitä, mitä tontut sanoisivat. Mutta nämä ottivat hänet tervetulleesti mukaan joukkoonsa. He tiesivät, että jos joulupukki oli hyväksynyt jonkun tontuksi, oli valinta todennäköisesti hyvä. Ja niin Taavi pääsi Korvatunturin asukkaaksi.
Taavista tuli joulunpilaajapeikkojen vastajoukkojen päällikkö. Tunsihan hän peikkojen metkut hyvin. Hän sai monta toisen polven joulunpilaajapeikkoa puolelleen ja nämä uudet tontut liittyivät myöskin vastajoukkoihin. Pian joulunpilaajapeikkojen valta oli kukistettu ja entistä enemmän ihmisiä löysi todellisen joulun. Taavi oli tontuksi tultuaan muuttunut varsin komeaksi ja Piia sai hänestä hyvän miehen itselleen. Yhdessä he viettivät onnellisia aikoja Korvatunturilla elämänsä loppuun asti."
Tällainen tarina muun muassa syntyi siis silloin. Tätä joulukalenteria oli mukava kirjoittaa, vaikkakin raskasta (kuten on ollut kaikkia muitakin). Toivon mukaan kirjoitustyyli on noista ajoista kehittynyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti