16: Kaipaan joulurauhaa

Mitenköhän kummassa minä olen taas onnistunut lykkäämään asioita niin, että valtaisa vyöry tekemistä uhkaa kaatua koko ajan päälle. Tämä on viimeinen päiväni Oulussa ennen lapsuudenkotiin joulunviettoon lähtöä, ja kaikki kiire tuntuu asettuneen tälle päivälle. Tosin koko viikko on ollut yhtä hulinaa, mutta kaikki tuntuu kulminoituvan tähän päivään.

Toteutin tänään joululahjakierros numero neljän ja sainkin joululahjat ostettua - paitsi yhden. Kuinka tyypillistä. Kaikki tietämäni kaupat on koluttu, mutta ei vain ole tätä yhtä löytynyt. Eipä tässä auta muu kuin tehdä kotiseudulla vielä yksi etsintäkierros. Toisaalta olen helpottonut, että kaikki muu on nyt hankittuna, ja jos vain ehdin (kaiken muun lisäksi!), voin jo paketoida suurimman osan lahjoista.

Kiirettä kuitenkin helpottaa kovasti ajatus siitä, että kotona saa viimein hengähtää hieman. Silloin olen virallisesti lomalla vihdoin viimein. Stressaava kaupunkiympäristö saa vaihtua maaseudun rauhaan. Tosin kotona odottaa myöskin lauma hoitolapsia, mikä ei ole järin innostava ajatus rauhaa kaipaavalle ihmiselle.  No, he onneksi lähtevät sunnuntaina ja silloin rauhan pitäisi olla taattu ainakin jossain määrin.

Kuudestoista joulukuuta. Kuinka pitkällä me jo olemmekaan! Tuntuu, että kaikki kiire ja stressi ovat vieneet joulun jonnekin kauas pois. Toivottavasti joulutunnelma alkaisi vähitellen tulla aivan kunnolla. Tänä iltana on seurakunnalla nuorten joulujuhla ja sunnuntaina olisi tarkoitus mennä kauneimpia joululauluja lauleskelemaan. Nyt alkaa viimein palata mieleen, kuinka joulua rakastankaan. Eilen luin viime vuonna kirjoittamaani joulukalenteria, jonka viidennessätoista luukussa lempijoululauluni, En etsi valtaa loistoa, sanat. Kyyneleet nousivat silmiini, kun luin niitä ja mielessäni kuulin sen sävelen. Kuinka rakastankaan sitä laulua. Ja kuinka totta ne sanat ovatkaan. Joulussa ei ole kyse vallan ja kullan hakemisesta, vaan Jeesuksen löytämisestä seimessä.

Ja asiasta kukkaruukkuun. Palautin tänään yliopiston kirjastoon Winnie-the-Pooh-kirjan. Se on kyllä suunnattoman suloinen ja sympaattinen kirja. Kuitenkin ehkä enemmän pidän Milnen runoista kirjoissa When we were very young ja Now we are six. Keskiviikkona tosiaan lueskelin näitä runoja, ja niin tehdessäni mielessäni oli myös tämä blogi. Loppujen lopuksi löysin yhden ainoan joulurunon. Tämän runon laitan nyt myös iloksenne tänne, koska se oli minusta varsin hauska ja suloinen.

King John's Christmas, kirjoittanut A.A. Milne

King John was not a good man — 
He had his little ways. 
And sometimes no one spoke to him 
For days and days and days. 
And men who came across him, 
When walking in the town, 
Gave him a supercilious stare, 
Or passed with noses in the air — 
And bad King John stood dumbly there, 
Blushing beneath his crown.

King John was not a good man, 
And no good friends had he. 
He stayed in every afternoon ... 
But no one came to tea. 
And, round about December, 
The cards upon his shelf 
Which wished him lots of Christmas cheer, 
And fortune in the coming year, 
Were never from his near and dear, 
But only from himself. 

King John was not a good man, 
Yet had his hopes and fears. 
They’d given him no present now 
For years and years and years. 
But every year at Christmas, 
While minstrels stood about, 
Collecting tribute from the young 
For all the songs they might have sung, 
He stole away upstairs and hung 
A hopeful stocking out.

King John was not a good man,
He lived his life aloof;
Alone he thought a message out
While climbing up the roof.
He wrote it down and propped it
Against the chimney stack: 

“TO ALL AND SUNDRY -

NEAR AND FAR -
F. CHRISTMAS IN PARTICULAR.”
And signed it not “Johannes R.”
But very humbly, “JACK.”

“I want some crackers,
And I want some candy;
I think a box of chocolates
Would come in handy;
I don’t mind oranges,
I do like nuts!
And I SHOULD like a pocket-knife
That really cuts.
And, oh! Father Christmas, if you love me at all,
Bring me a big, red India-rubber ball!” 

King John was not a good man —
He wrote this message out,
And gat him to his room again,
Descending by the spout.
And all that night he lay there,
A prey to hopes and fears.
“I think that’s him a-coming now,
(Anxiety bedewed his brow.)
“He’ll bring one present, anyhow —
The first I’ve had for years. 

“Forget about the crackers,
And forget about the candy;
I’m sure a box of chocolates
Would never come in handy;
I don’t like oranges,
I don’t want nuts,
And I HAVE got a pocket-knife
That almost cuts.
But, oh! Father Christmas, if you love me at all,
Bring me a big, red

India-rubber ball!”

King John was not a good man —
Next morning when the sun
Rose up to tell a waiting world
That Christmas had begun,
And people seized their stockings,
And opened them with glee,
And crackers, toys and games appeared,
And lips with sticky sweets were smeared,
King John said grimly: “As I feared,
Nothing again for me!” 

“I did want crackers,
And I did want candy;
I know a box of chocolates
Would come in handy;
I do love oranges,
I did want nuts.
I haven’t got a pocket-knife —
Not one that cuts.
And, oh! if Father Christmas had loved me at all,
He would have brought a big, red India-rubber ball!” 

King John stood by the window,
And frowned to see below
The happy bands of boys and girls
All playing in the snow.
A while he stood there watching,
And envying them all...
When through the window big and red
There hurtled by his royal head,
And bounced and fell upon the bed,
An India-rubber ball!  

AND OH, FATHER CHRISTMAS,
MY BLESSINGS ON YOU FALL
FOR BRINGING HIM
A BIG, RED
INDIA-RUBBER
BALL!

P:S: Täytyy myöntää, että söin eilen tekemästani piirakasta 2/3. Se kyllä myös tuntui! Aijaih

15: Lahjaostoksilla osa 3

Kyllä, tänään ehdin viimein toteuttaa kolmannen lahjojen ostokierroksen. Tarkoituksena oli ostaa nyt melkeinpä kaikki lahjat. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan, mutta tämä kierros vaati kyllä yhtä paljon työtä kuin edellinenkin, eivätkä kaikki lahjat ole vieläkään hankittuina. Kuinka voikin olla niin vaikeaa löytää pienen pientä, täydellistä ideaa. Lopulta luovutin tämän idean suhteen ja ostin jotain muuta tilalle. Joka voi hyvinkin olla itse asiassa parempi idea kuin aiempi. Sitä kun joskus niin jääräpäisesti takertuu johonkin täydellisenä pitämäänsä ideaan.

Jalat olivat tuntien kaupungilla kiertelyn jälkeen melkoisen tohjona. Kotiin päästyäni heittäydyinkin vain väsyneenä sänkyyni lukemaan lainakirjojani. Kitchen Princess -niminen manga kyllä kieltämättä herätti omatkin kokkaushalut, ja lisäksi jääkaapissani oli jo pitkään vaativasti kutsunut lähes täysi paketti voita. Niinpä päätin viimein käyttää sen ennen kuin se pilaantuisi.

Laiskuus kuitenkin voitti, minkä vuoksi ainesosat olivat varsin rajalliset (kauppa olisi aivan vieressä, mutta eipä sinne enää puoli yhdeksältä illalla jaksa lähteä). Niinpä pienen googlettelun tuloksena päädyin tekemään piirakkaa mielenkiintoisella ratkaisulla: täytteeseen tulevan ransakankerman korvasin maidolla ja yhdellä munalla. Saa nähdä, millainen on lopputulos laihanlaisen munamaitoni kanssa. Tuolla se uunissa muhii ja alkaa kohta olla varmaankin valmista. Lopputuloskuvan ja -arvioinnin saatte siis vielä tässä blogimerkinnässä. Varsin hyvältä se ainakin näyttää ja tuoksuu.

Voisin oikeastaan todeta, että lomani on alkanut. Siitä esseen kirjoittamisesta ei nimittäin ole tullut yhtikäs mitään ja lähdeteoskin pitäisi palauttaa huomenna. Eli ellen sitten nouse huomenna kukonlaulun aikaan innokkaana kirjoittamaan, taitaa 'Suomen kehityksen keskeisten piirteiden 1700-luvulla' jonkinlaiseen kuosiin saaminen jäädä silkaksi haaveeksi. Varsinkin kun listasin jo ylös huomisen askareita ja varsin kiireiseltä näyttää! Eritoten, kun asunnossani jokainen pöytä on täynnä tavaraa ja kämppä olisi mukavaa saada ihan siedettävään kuntoon ennen lomalle lähtöä. (Pitääpä lisätä listaan siivous ja vielä pakkaaminenkin).

No niin, nyt on piirakka otettu uunista ja jäähtyy paraikaa. Pitää kohta mennä räpsimään kuvia ja maistelemaan. Hyvältä kyllä kieltämättä näyttää, ei se munamaito ehkä ollutkaan niin huono idea. Tosin pohjakin voi olla hieman mielenkiintoinen yhdisteltyäni erilaisia reseptejä ja muutettuani suunnitelmaa kesken kaiken.

 Hmmm... Kyllä tämä ihan syötävää on. Pohja on tosin hieman liian ohut (mutta se varmaankin vaihtelee...), mutta mukavan mureaa. Ei tämä siis täysi katastrofi ollut. Tosin asiaa voi tulla tiedustelemaan myöhemmin uudelleen, kun selviää, millaiset vatsanväänteet pikku piirakkani vielä aiheuttaa.

No niin, minä jään tänne mutustelemaan iltapalapiirakkaani (täytteinä on muuten kinkkua, pepperonia ja ylijäämäpaprikaa, joka myöskin piti syödä pois ennen lomaa). Voita jäi vielä, joten ehkäpä leipomisintoni kestää vielä huomiseen. Voisin tehdä vaihteeksi jotakin makeaa. Olen tämän syksyn ajan siis yrittänyt opetella laittamaan ruokaa (aiemmat kokomukset rajoittuvat lähinnä kotitaloustunteihin ja pakollisiin pullan tai muiden leivonnaisten pullavuoroja varten leipomiseen). Mitään makeaa en olekaan tainnut tähän mennessä vielä tehdä. No, katsotaan. Kuulemiin!

Niin, tässä tosiaan nämä kuvat hienosta leipomuksestani.

14: Lapsuusmuistoja

Tentti numero kaksi on viimein ohi, HUH. Nyt saa vähän hengähtää, vaikka toisaalta esseetäkin pitäisi kirjoitella... 

Tänään olen ollut lapsuustunnelmissa. Johdantona toimi se, että lueskelin yliopiston kirjastossa A.A. Milnen runoja. Aivan ihania. Mukavan lapsekkaita ja reippaita ja hauskoja. Kertovat mahtavasti lapsuudesta.

Jatkoa tämä aihe sai kotimatkalla, kun yhtäkkiä tajuntaani tunkeutui jostain muisto. Muisto siitä, kuinka ala-asteen parilla viimeisellä luokalla teimme tyttöporukalla lyhyitä näytelmiä tunneilla esitettäviksi. Meitä oli seitsemän tyttöä samalla luokalla, koulumme kun oli pieni, ja keksimme kaikenlaisia ideoita. Liioittelematta voin sanoa, että jotkut niistä olivat todella typeriä, mutta joukossa oli yllättäviä helmiäkin. Mieleeni tullut muistonpätkä koski nimittäin muutamaa näytelmää, joissa olimme Teräsmummoja, jotka pelastavat maailmaa. Aivan loistava idea, supermummoja! Kehittelin aiheesta myös sarjakuvaa, mutta en ole varma, sainko sitä koskaan valmiiksi. Tämä olisi hienoisen jatkokehittelyn kanssa loistavaa sketsimateriaalia! Pitääpä pistää korvan taa.

Teräsmummoista ajatukseni siirtyivät jouluisempiin näytelmiin, nimittäin ala-asteen joulujuhliin. Minulla on mahtavia muistoja ala-asteaikojen joulujuhlista. Aloinkin siinä kotiin kävellessäni muistella järjestyksessä joulujuhlia ykkösluokalta alkaen. Helppoa se ei ollut, sillä vuodet ovat iän karttuessa sekoittuneet toisiinsa niin, ettei voi olla täysin varma, millä luokalla oli mitäkin.

Ykkösluokan joulujuhlan ohjelmanumerot muistan hyvin. Meillä oli muun muassa esitys, jossa kullakin oli erilainen paketti ja siitä piti lausua tietty runo. Olin iloinen, kun sain kaikkein suurimman paketin. Jos oikein pinnistelen, voin vielä lähestulkoon muistaa oman runoni. (Saattaa tosin olla, että tämä ohjelmanumero olikin vasta kakkosluokalla. En ole aivan varma.) Toinen, mielestäni aivan upea idea, oli sellainen, että meille oli tehty t-paitaan tontun naama ja sen lakki peitti naaman ja ylävartalon. Näytti siis kuin tontun kasvot olisivat olleet mahan kohdalla. Sitten meidän piti marssia jonossa Tonttuparaati-kappaleen tahdissa. Olimme varmasti todella hienon näköisiä, me pienet ykköluokkalaiset katsomassa vasemmalle, kun laulussa käsketään "katse oikeaan". 

Muistelen myös, että esitimme Tontut ja keijut -kappaleen leikkeineen. Nauhoitimme kappaleen itse, niin että laulumme kuului siinä. Minua nolotti, koska eräs luokan tyttö piteli nauhoituksessa mikrofonia ja aivan lopussa hän työnsi sen suoraan minun eteeni niin, että vain minun ääneni kuului! En tosin ole varma, oliko äänite lopullisessa esityksessä, vai oliko se pelkkä kokeilu. Joka tapauksessa jouduimme siis jakautumaan tyttö-poikapareihin esitykseen ja tietenkin jokainen olisi halunnut olla luokan mukavimman pojan kanssa pari. En ole varma, mutta muistelisin, että itselleni sattui totta kai luokan inhottavin poika, joka olikin siihen aikaan melkoinen kiusankappale. 

Kakkosluokan joulujuhlasta muistan ainoastaan, että olin silloin ensimmäistä kertaa mukana kuorossa. Opin uusia joululauluja, Maa on niin kaunis ja Joulumaa. Hauskaa, että muistan sen vielä niin hyvin, vaikka nykyisin kyseiset kappaleet muistaa ulkoa etu- ja takaperin. Silloin pohdin Maa on niin kaunis -laulun sanoja, enkä ymmärtänyt hölkäsen pöläystä! Ihmettelin varmaankin, kuinka miesten polvet liittyvät jouluun ("Miespolvet vaipuvat unholaan").

Kolmannesta luokasta lähtien muistot tahtovat takertua yhteen kuin yhteenliimautuneet kirjan sivut. En todellakaan osaa näin äkkiseltään sanoa, minä vuonna tapahtui mitäkin. Muistan ainoastaan yksittäisiä esityksiä. Olisikohan se ollut kolmosluokalla, kun esitimme todella lapsellisen tip tap -laululeikin. Ykkösluokkalaisten toteuttamana se olisi ollut suloista, mutta kolmosluokkalaisten tekemänä se tuntui ainoastaan todella pateettiselta ja nololta.

Luultavasti se oli neljäs luokka, kun opettajamme sai "mainion" idean pitää joulujuhlan ulkona. Parhaiten mieleen on jäänyt tiernapoikaesitys, jonka kuorossa olin. Kuten aiemmin mainitsin, siitä lähtien tiernapoikien sanat ovat olleet ainakin jossain määrin hallussa. Joulukuvaelmakin taisi ohjelmassa olla, mutta epäilen sen olleen aika mielenkiintoisen näköinen, kun esiintyjillä oli ulkovaatteet päällään ja siihen päälle ehkä tungettu paimenille rätit päähän sun muuta. No, kokemus sekin, eikä ideaa onneksi enää uusittu. Sinä vuonna rakennettiin ensimmäistä kertaa myös eteisaulaan jouluasetelma hahmoineen. Se oli varsin suuri ja oikein hauska.

Mieleeni palailee myös muiden luokkien esityksiä, joita käytävässä omaa vuoroa odotellessa tai jopa katsomossa tuli ihailtua. Viitos- ja kuutosluokkalaisten näytelmät ja sketsit olivat aina hauskimpia. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ylimpien luokkien tyttöjen tanssiesitys. Ensimmäinen oli mielestäni hyvin kaunis, kaikilla oli mustat vaatteet ja kynttilät kädessä ja sitten he hitaasti kulkivat pimeässä juhlasalissa Ave Marian tahtiin.

Ylimille luokille itse päästyämme tulivat tanssiesitykset meillekin ajankohtaiseksi. Kuudennen luokan jouluesityksessä esitimme Varpunen jouluaamuna ja minä sain pääosan, eli varpusen roolin. Se oli hieno hetki minulle. Kuudennella luokalla esitimme myös minun kirjoittamani näytelmän. Idea oli pitkälti kopioitu ylempien luokkien jonain aiempana vuonna esitettämästä näytelmästä, jossa joulupukki ja joulumuori menivät Tuttu juttuun. Niinpä minä muokkasin ideaa siten, että joulupukki ja joulumuori tapaavat Napakympissä. Palkintomatka suuntautui tietenkin Joulusaarille.

No niin, kylläpä tämä muistelu venyi pitkäksi. Muistellessani näitä toivoisin, että jostain olisi mahdollista saada nähtäväksi videoituja joulujuhlia. Varmasti niitä on kuvattu videolle, sillä erityisesti kolmos- ja nelosluokalla kuvasimme todella paljon videokameralla, ja muistan, kuinka usein katselimme niitä. Oi niitä aikoja, kun oli nuori ja huoleton ja koulunkäynti oli sitä, että askarreltiin ja tehtiin kaikenlaista hauskaa. Eihän se toki aivan sellaista aina tosi ollut, hyvät muistot vain ovat jääneet pintaan.

Olisi hauskaa kuulla muidenkin joulumuistoja. Ehkäpä tänä vuonna hiillostan vanhempiani kertoilemaan, miten he viettivät lapsuuttaan. Olen kuullut tähän mennessä ainoastaa isältäni sen, että hän pikkupoikana kirjoitti joulukortteihin tahallaan "hyvää kusijuhlaa". 

Tästä täytyy ottaa selvää! :)

13: Pieniä huolia ja suuria huolia

Huh, yksi tentti ohi! Huomenna toinen ja nyt onkin vuorossa siihen pänttääminen. On tämä hieman mukavampaa, koska ainoan poissaoloni aikaiset diat näyttävät tältä:

 

 Tarkoittaako tämä, että saan kirjoittaa esseessäni: "Roomalaiset olivat matkiapinoita"? Ehkei. Hauska tapa tämä on oppia, pienet lehtiartikkelit. Huvittavinta luultavasti oli ensimmäisen lehtiartiekkelin loppu, jossa Travellus Chequion selittelyt ilmeisesti ovat melko pitkästyttäviä tämän tokaistessa haastattelun lopuksi: "Stop falling asleep at the back there!"

Luulin, että tämä oli yliopisto eikä ala-aste...

Sama tunne tuli tämän päivän Suomen aatehistorian tentissä, kun neljäs tehtävävaihtoehto olikin hieman erikoisempi. Siinä piti kuvitella, opiskelleensa Turun akatemiassa 1600-luvulla, ja muistella sitä aikaa 20 vuoden kuluttua. Toteutus oli vapaa, esimerkiksi muistelmat, kirje tai sarjakuva. Tämä tehtävä houkutti kyllä kovasti repäisemään valitsemalla muistelmien kertojaksi mieheksi pukeutuneen korkeasäätyisen naisen, joka kuitenkin paljastui pennaaliaikanaan ja joutui siksi jättämään yliopiston. Nainen meni naimisiin, mutta hänen  veljensä edistyi opinnoissaan ja pääsi lopulta professoriksi yliopistoon. Nainen pohtii haikeana, kuinka pitkälle hän olisi voinut päästä.

Jätin kuitenkin repäisemättä, koska en muistanut kaikkea tarpeeksi hyvin, jotta kyhäelmästäni olisi tullut uskottava. Niinpä kirjoitin kaksi tylsääkin tylsempää tavallista esseetä. Nyt jälkikäteen kun miettii, niin luultavasti se nainen olisi lahdattu tai laitettu vankilaan tai vastaavaa. Paitsi toisaalta nainen oli aatelinen, joten isä olisi voinut maksaa avokätisesti ja naittaa sitten tyttären pian. Hmmm. Vieläköhän tämä pitäisi toteuttaa?

Pointtini tässä ideassa oli se, että piti kuvitella käyneensä Turun akatemiaa 1600-luvulla itse. Naiset saivat erikoislupia opiskeluun vasta 1800-luvulla (jos nyt oikein muistan). Siksi tehtävänanto häiritsi minua naisena. Mutta eihän sitä tiedä jos vaikka joku toinen kauniimman sukupuolen edustaja päätti toteuttaa tämänkaltaisen idean.

Ovikello soi äsken. Oven takana seisoi mies, joka antoi minulle luettavaksi päällystetyn paperin, jossa luki hänen olevan kuulovammainen ja että tavaroiden myyminen on hänelle ainoa keino hankkia rahaa. Katsoin häntä hetken hämmästyneenä, mutta pudistin sitten päätäni. En voinut auttaa. Mies näytti pettyneeltä ja sydämeeni koski hänen puolestaan, kun hän nyökkäsi ja kääntyi pois. 

Mutta voiko tuollaiseen luottaa? Yksin asuvana heiveröisenä naisihmisenä (ja todella epäluuloiseksi kasvatettuna) en uskalla luottaa vieraisiin ovikellon rimputtelijoihin. Toinen syy kieltäytymiseeni on, ettei minulla ole oikein rahaa.

Sääliksi kuitenkin käy, jos mies oikeasti tarvitsee rahaa. Kuinka moni oven avaaja hänelle sanookaan ei. Kuinka moni vain mulkaisee tylysti ja vetää oven kiinni hänen nenänsä edestä. Kuulen vielä välillä, kuinka ovia avautuu ja sulkeutuu. 

Tätyy muistaa tätä miestä rukouksin ja pyydän, että tekisitte samoin.

Mietin pitkään, toteutanko heti aamulla mieleeni tulleen suunnitelman tämän päivän blogiin. Tämä tapaus sai mieleni myöntymään. Kuuntelin nimittäin aamulla musiikkia satunnaisella, ja yksi  lauluista oli Juha Tapion Jumala auta. Ajattelin itsekseni, että tätähän minä voin lauleskella itsekseni mukana, koska olen tenttiin menossa. Mutta laulun sanoilla olikin toisenlainen vaikutus minuun. Tajusin, kuinka mitättömän pieni asia yhden tentin läpi pääseminen on siihen hätään verrattuna, jota ihmiset ympäri maata kokevat.

Tämä ei ole suosikkejani Juha Tapion kappaleista, mutta tänä aamuna se kosketti. Niinpä tahdon jakaa nämä sanat tänään tässä.

Laiva on juuttunut aallokkoon
Tuuli ryskyy ruosteeseen
Kannella oottaa viluinen joukko
Rannalta jonkun etsimään
Lähteneen 

Ja ilmoissa itkumuurin yllä
Korppikotkat kaartelee
Ja ilta on itkettävän kaunis
Nyrkit kiveen, uudelleen ja
Uudelleen

Jumala, auta meitä
Auta meitä
Jumala, auta meitä 

Ja kylällä siskot veljiään
Oottaa tiellä iltaisin
Kun niistä sankareita tehdään
Ne ei enää ehdi tulla leikkeihin 

Ja tänään kirkossa luetaan
Nimeltä kaikki kaatuneet
Kellot soivat auringossa
Kellot soivat yllä uoman
Kuivuneen

Jumala, auta meitä

Auta meitä

Jumala, auta meitä

Ja miehet on jääneet tehtaan varjoon
Ne suostuneet ei poistumaan
Kun jälkeen vuosikymmenten työn
Pitäis mennä jonoihin taas
Seisomaan 

 

Ja vesi nousee laitakaupungille
Vie pahviset seinät mukanaan
Joku sanoo ettei tarvi olla
Huolissaan
Se ei oo täällä vielä pitkään aikaan 

Vuoksi sitkeiden äitien
Jotka valvoo yötä hiilenmustaa
Totisten nuorukaisten ja isien
Jotka tekee illat töitä hiljaa 

Vuoksi maata mustanneen veren
Särjettyjen sydänten
Vuoksi toiveistaan luopuneiden
Ja vuoksi sen, ettei ole
Ketään muuta 

Jumala, auta meitä
Auta meitä
Jumala, auta meitä
Auta meitä

12: Kiirettä pitää

Se on joulukuun 12. päivä. Kehvatsu, jo puolessa välissä tämä joulunodotus! (En myönnä katsoneeni innoissani Tonttu Toljanteria.)  Monelle yliopisto-opiskelijalle tänään pyörähti käyntiin myös viimeinen puurtamisen viikko. Vielä viimeiset tentit, ja viimein edessä on ansaittu loma. Näin on myös minun laitani. Kaksi tenttiä ja yksi essee on tämän viikon työurakka - ja ensimmäinen tentti on jo huomenna! Siihenpä olen tässä päntännyt siitä lähtien kun kotiin koulusta pääsin. Mukavan tauon tarjosi tosin ystävän vierailu korvapuustituliaisten kera.

Energiataso meinaa silti tipahdella, sillä vapaan loppuviikon seurauksena nukkumaanmenoaika oli taas päässyt venymään pikkutunneille. Niinpä harkitsin tänä aamuna pitkään pinnaamista viimeisiltä luennoilta, mutta sain sentään otettua itseäni niskasta kiinni. Väsymys on silti armoton, etenkin näin illasta. Silti pitäisi vielä jaksaa päntätä. Nyt viime viikon laiskuus alkaa kostautua, kun en loppujen lopuksi jaksanut vaivautua aloittamaan kertailua jo silloin. Tässä sitä sitten ollaan: anomassa Herralta armoa, jotta asiat jollakin kumman tavalla takertuisivat mieleen. Luennoillakin kun usein tuli enemmän keskityttyä elämää suurempien taideteosten luomiseen kuin muistiipanojen kirjoittamiseen.

Mikä on tehty, on tehty, eikä auta itku markkinoilla. Siksi täytyy tehdä se, minkä voi. Taukoja kuitenkin tarvitaan, mutta nekin voi käyttää hyödyksi. Paitsi että niiden aikana voi kirjoittaa blogitekstiä, voi myös etsiä netistä keinoja, joilla muistamista voisi parantaa. Löysinkin kokonaisen BBC:n Brainsmart-nimisen sarjan, jossa annetaan vinkkejä esimerkiksi muistamiseen, stressinhallintaan ja motivaation saamiseen.

Koska tätä blogia lukevissa saattaa olla ihmisiä, jotka ovat samantapaisessa tilanteessa kuin minä, linkitän näistä jaksoista yhden tänne. Motivaation hakeminen oli ensimmäinen vaihtoehtoni, kun koulu ei näin joulun alla tahtoisi kiinnostaa. Kuitenkin pidin stressinhallintaosiosta enemmän, ja lisäksi joulun alla stressiä tahtoo tulla myös esimerkiksi lahjojen suhteen. Niinpä,hyvät lukijat, tässä hieman vinkkejä siihen, kuinka stressiä voi helpottaa.

P.S. Meille naisille erityisen ihana uutinen on, että sokeri tekee hyvää järjenjuoksulle (hiilihydraatit kun ovat niiden polttoainetta), joten tenttiin lukiessa on täysin sallittua hieman herkutella :)

11: Taas yksi viikko ohi

Tänään pääni oli melko tyhjä ideoista. Mitä oikein tänään kirjoittaisin blogiin? Sama ilmiö on ollut myös parin viime päivän tekstien kanssa, mikä näkyy myöhäisemmissä julkaisuajoissa. Tänään noudatin yleisintä ohjetta inspiraation hakemiseksi: lähdin ulos kävelylle.

Lenkistäni sukeutui lopulta noin tunnin mittainen kävely. Menin pitkästä aikaa suosikkilenkkipolulleni. Lumi todellakin muuttaa maisemaa melkoisesti. Viimeksi siellä käydessäni ei ensilumikaan ollut vielä tullut. Kaikki oli terävää ja kovaa ja märkää ja lakastunutta. Entäpä nyt? Tänään lumi on tunkeutunut kaikkialle, minne vain kyken. Se oli tehnyt kaikesta pyöreää ja pehmeää. Talot näyttivät ihanan kodikkailta alkavan hämärän ja lumivaipan keskellä. Nekin olivat tavallaan hautautuneet lumeen. Ja lisää vain tuli taivaan täydeltä.

Pääsin myös viimein toteuttamaan aikaisemmin kaipailemani metsäpoluilla harhailun, kun päätin vielä tehdä pienen koukkauksen reitiltäni. Kyllä se tuntuikin aivan kuin toiselta maailmalta. Kun viimein olin jo lähestulkoon taloni pihassa, huomasin, kuinka korkeita auratut lumivuoret jo olivat. Aiemminkin olin jo nähnyt, kuinka lapset leikkivät niiden päällä riemusta kiljuen. Pihassakin huomasi lumen kaikkialle tunkevan vaikutuksen: pyörätkin olivat aivan sen peitossa. Omankin pyöräni kori oli lunta täynnä. Pitäisi varmaan viedä se pyörävarastoon ennen kuin se aivan kerrassaan katoaa lumivaippaan.

Lenkkini oli muuten mukava, mutta satuin laittamaan jalkaani kengät, joita olen aiemmin käyttänyt vain leudommalla kelillä. Niinpä ne villasukkien kanssa hiersivät melkoisesti. Viimeisen puolen tunnin aikana varsinkin eteneminen alkoi olla jo aika tuskaista. No, vahingosta viisastuu. Enpä taida enää käyttää niitä kenkiä talvella. 

Vaikka pidänkin Oulusta, mieleni on alkanut yhä useimmin palata kotiseudulleni maaseudun rauhaan. En pidä katuvalojen aiheuttamasta punertavasta kajosta taivaalla, vaan kaipaan puhdasta sinistä hämärää. Kävelylläni näin ohi ajavan auton, jolla oli peräkärryssään joulukuusi. Kuinka aloinkaan kaivata joulukuusen tuoksua pirtissä! 

Viikko vielä täällä ja sitten on aika lähteä kotiin joulun viettoon. Olen jo aiemmin päätynyt siihen, että oli lahjoja tai ei, tai hienoja koristeita sun muuta, oikean joulun tekee läheisten kanssa yhdessä oleminen. Ajatus yksin vietetystä joulusta tuntuu kalsealta. 

Ensi viikko menee kyllä varmasti nopeasti viimeisten koulutöiden kanssa ahertaen. Toivon mukaan lahjatkin saisi ensi viikolla viimein hankittua ja paketoitua.

Tässä pieni sarjakuva kolmannen adventin kunniaksi.

10: Taidetta, mietteitä ja opiskelua

Huh, nyt saa viimein hieman lepoa ees taas juoksentelusta, mutta toisaalta tämä päivä on kulunut taas kotiin linnoittautuessa. Kouluhommat eivät erityisemmin kiinnosta, mutta pakko niitä on ollut tehdä, tyydyttävällä menestyksellä. Olen aivan liikaa päästänyt itseni valumaan lomatunnelmiin! Onneksi on enää jäljellä vain pari hassua tenttiä ja yksi essee. Sekin tuntuu ylivoimaiselta. Mistä saada motivaatiota?

Viimetipasta? Luultavasti.

Ajatusten myllerrys ja mielialojen vaihtelut ovat sentään rauhoittuneet, kiitos eilisen. Hyvä ja rauhallinen mieli auttaa jo paljon. Tänä aamuna heräsin ymmärtämään, miten sekaisin oikeastaan tällä viikolla olen ollut. Siitä mieleni johtui pohtimaan, olisiko elämäni juuri sellaista, jos en olisi uskossa. Värähdin ajatuksesta ja lähetin ajatuksissani vuolaan kiitosvyöryn yläkertaan.
Joskus sitä alkaa pitämään sisällään asuvaa rauhaa itsestäänselvyytenä. Vähän niin kuin tuhlaajapoikavertauksen vanhempi veli. Samalla lailla olen itsekin saattanut toisinaan murjottaa ja valittaa, miksi minulle ei tapahdu yhtikäs mitään ja miksi minun elämäni kulkee tätä samaa vanhaa rataa, jonka varrelta tunnen joka ikisen kuopan ja nyppylän. Mutta Jumala vastaa: "Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun on sinun." Kuinka sokeita me olemmekaan joskus näkemään, kuinka paljon meille on annettu lahjana!

Minulla ei ollut tämän päivän blogimerkinnälle mitään erityisempää ideaa. Ajattelin kuitenkin, että voisin laittaa iloksenne joitakin nappailemiani kuvia, joiden julkaisulle ei ole vielä löytynyt sopivaa väliä. Hmmm. Kunhan ensin löytäisin kamerani! Minneköhän olen senkin taas kerran ehtinyt lykätä? Koko kämppä on niin täynnä roinaa, että luulisi puolet ajastani menevän siihen kun etsin tavaroitani! (Onneksi asia ei tietääkseni ole niin.) Ja kappas, hetken etsiskelyn jälkeen kamera löytyy - aivan tietokoneen vierestä. Kuinka tyypillistä.

Ensimmäiset kaksi kuvaa ovat perinteisiä "taidekuvia" jouluvaloista. Erityisesti pidän ensimmäisestä,  pyöreä kuvio on hauska. Toinen kuva ei ole niin hyvälaatuinen kuin toivoisin.

Kutsun tätä kuvaa nimellä "pullon henki".

Pimeän tultua on hienon näköistä, mutta kuvat eivät tahdo onnistua huonolla kameralla (tai sitten en vain osaa käyttää sitä). Tämä oli kuitenkin mielestäni epäselvyydessään hauska.

Kun lumi viimein tuli, oli heti ensimmäisenä päivänä rakennettu talomme pihalle lumiukko. Se ilahdutti minua suuresti, sillä sehän aivan kuin vilkuttaa! En ole varma, onko ukko vielä pystyssä. Pitäisi muistaa tarkistaa seuraavalla kerralla.

Tänään ikkunaan oli jäätynyt eilen sataneen lumisohjon jäänteet. Se oli hauskan näköistä, ja mielestäni muutaman taidekuvan arvoinen. Nyt näky on jo sulanut pois. Huomaa joulukoristeen viritelmä. Entinen naru katkesi, eikä uutta ollut, ja ainoa käytettäväksi soveltuva korvike oli tietokonelaukun hihna. Ei esteettisesti paras vaihtoehto, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Opiskelijaratkaisu.

Ulkona alkaa olla jo mukavasti lunta. Viimeisetkin ruohontupsut ja heinänkorret alkavat peittyä.