9: Jouluostoksilla osa 2

Tämä blogi tuleekin melkoisen paljon myöhemmin kuin oli tarkoitus. Mutta ei se mitään, ainakin päivästä on nyt ehtinyt muodostua kokonaiskuva, ja se kokonaiskuva on varsin positiivinen. Tänään oli siis vuorossa lisää joululahjashoppailua. Jotkut ihmiset ostavat lahjansa kerralla päästäkseen vaivasta nopeasti eroon, mutta minun joululahjaostokseni tapahtuvat kerroksittain. Nämä kaksi ensimmäistä kerrosta olivat molemmat lähinnä kartoituskierroksia, ja nyt minulla alkaa olla jo melko selvä kuva siitä, mitä ostan Suunnitelmien pitää vain vielä hautua ja muhia ennen lopullista ostopäätöstä. Olen ylipäätään varsin verkkainen ihminen, mikä näkyy myös joululahjojen ostamisessani.

Toki kuten eilen, myös tänään ostin jo muutamia lahjoja. Suorastaan hykertelen niiden vuoksi, kun saan tehdä hienon yllätyksen läheiselleni. Kuitenkin itse kaupoissa kierrellessäni mielialani ei ollut läheskään yhtä korkealla. Tuntui, että hyvät ideat olivat tiukassa, vaikka kuinka niitä koetin vetää esiin. Kuinka voi olla niin vaikeaa löytää tiettyjä tuotteita Oulun kokoisesta kaupungista? Niinpä päässäni alkoi vähitellen pyöriä kuin karusellissa ja jalat ja olkapäät kipeytyivät. Lopulta kaupat oli kutakuinkin kierretty ja suuntasin kohti kirjastoa. Raitis ilma teki hyvää tukahduttavan kiertelyn jälkeen. 

Torille tullessani hämmästyin, kuinka pimeältä meri sen takana näytti. Aivan kuin maailma olisi äkkiä loppunut kirjaston ja teatterin takana. Ei näkynyt valoja, pelkkää mustuutta. Lähemmäs tullessani erottuivat sentään lähisaaret lumesta vaalenneina. Näky oli kuitenkin jännittävä, jopa hieman kauhistuttava.

Oulun tiernapoikakaupungin titteli on hyvin ansaittu, sillä teatterille tullessani kuulin jo matkan päästä, että siellä oli käynnissä tiernapoikaesitys. En ole tänä vuonna nähnyt yhtäkään kokonaista esitystä, vain muutaman kerran pätkiä sieltä täältä. Tällä kertaa korviini kantautui laulu "Hän on sen ylhäisen koitto, mi' maailmaa valaisevi. Vaan ehkä hänen soittons' maan ympär' kajahtavi". Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuuntelemaan, mutta kylmyys ja uupumus ajoivat minut pian sisälle kirjastoon.

Mieleeni palailevat aina tiernapoikaesitystä kuullessani laulujen sanat kuin itsestään, sillä nelosluokalla peruskoulussa ne tuli päntättyä päähän tiernapoikien taustakuoron jäsenenä. Toinen mieleeni palaava muisto on televisiosta tullut Oulun kaupungin hyvän joulun toivotus, jossa yksi Rotuaarin tähdistä herää eloon ja herättää myös lumesta muotoillut tiernapojat eläviksi pojiksi.

Olin siis varsin uupunut kirjastolle saavuttuani ja mielialanikin oli varsin synkkä. Ajatus Lift-illan tervetulotiimin vuorosta ei ollut kovin mukava siinä mielentilassa. Kuitenkin tiesin, että olin menossa tekemään sitä Jumalan kunniaksi, ja sen vuoksi Hän kyllä antaisi minulle voimia hoitaa tehtäväni. Ja niinhän siinä kävikin! Nuorteniltaan tulijoiden kättely ja tervetulleeksi toivottaminen nosti hymyn kasvoilleni ja toi yllättävää iloa. Myös kolehtia kerätessä sain onnistumisen kokemuksen, kun keräsin ensimmäistä kertaa kahdella pussilla yhtä aikaa ja se sujui varsin mukavasti.

Itse tilaisuuskin oli koskettava. Oli ihanaa päästä ylistämään mahtavaa Jumalaani kunnolla. Tajusin taas, kuinka paljon olin viikolla laiminlyönyt Raamatun lukemista ja kuinka vähän olin rukoillut, mikä selvästi näkyi ylös alas heittelehtineestä mielialastani. Tilaisuudessa se näet kohosi silmissä ylös. Tilaisuuden jälkeen kahvion uusille kävijöille tarkoitetussa pöydässä aikaisempi synkkämielisyyteni olikin jo tiessään ja olin oma iloinen itseni. 

Päivän kruunasi vielä päätös lähteä kotiin kävellen kahden muun samaan suuntaan menossa olevan kanssa. Kaiken sen kaupungilla tallustelun lisäksi siis kävelin noin kolme ja puoli kilometriä kotiin. Tilaisuuden aikana ulkona oli alkanut tupruttaa melkoisesti lunta, ja huomasin, että lenkkarit eivät olleet säähän kovinkaan sopivat jalkineet. Mukava kävelyretki siitä siltikin tuli. Olin kotona puoli yhdeltä lahkeet ja sukat märkinä, mutta hyvillä mielin. Hieman tosin huolettaa huominen, kun lykätyt koulutyöt vaativat saataviaan. Se on kuitenkin huomisen murhe. Nyt haukkaan vielä iltapalaa ja painun pehkuihin.

Kiitos Taivaan Isälle mukaviin tunnelmiin päättyneestä päivästä. Uusin voimin huomenna tarmokkaasti koulutöiden pariin!

8: Jouluostoksilla

Tänään tarkoitukseni oli lähteä hyvissä ajoin karkuun ennen kuin postitse ilmoitetut taloyhtiön nettiyhteyden säätäjät tulisivat. Istuin kuitenkin vasta aamupalalla, kun ovikello jo pirahti. Mutta eipä se miekkonen kauan viipynyt, tuskin viittä minuuttiakaan. Pakomatkani toteutin siitä huolimatta, lähdin nimittäin kauppoihin joululahjaostosten ensimmäiselle kierrokselle.

Lunta oli sadellut aamulla jo jonkin verran, joten puut olivat saaneet uuden kerroksen lunta. Olin hyvällä mielellä. Viimeinkin joulutunnelma alkoi ihan itsestään tulla. Askeleeni tuntuivat keveiltä. Anteeksi, että viljelen Relient K:ta taas joka paikassa, mutta kyseisellä bändillä on vain usein niin osuvia sanoituksia ainakin minun elämääni. Mieleeni tulivat siis laulun Forget and not slow down sanat:

"I'll watch the glint in my eye
Shine off the spring in my step
And could be blinding depending on the amount of you that I reflect"

Ensimmäisistä kaupoista ei irronnut muuta kuin kynttilöitä ihan omaan käyttöön. Nokka kohti seuraavaa kauppaa siis! Kesken kävelymatkan alkoi taivaalta leijailla kevyen kevyitä untuvaisia lumihiutaleita. Hämärä oli jo hiipimässä vaivihkaa, liukenemassa päivänvaloon. Erityisesti jouluna pidän kaikesta kauniista, ja tuo näky oli suunnattoman herkkä ja kaunis. Iloitsin jälleen kuin pahainen kakara ja nappailin hiutaleita kiinni. Olen todella lapsenmielinen ihminen, mutta en häpeä sitä. Elämä olisi todella tylsää, jos ei saisi silloin tällöin peuhata lumessa ja ihastella kaunista lumisadetta tai maisemaa suu auki. Lisäksi en varmaankaan muuten selviäisi Suomen pitkästä talvesta.

Talvisen luonnon kauneus pääsi ihasteluni kohteeksi myös kotimatkalla, vaikka kauppakassi ja laukku painoivatkin olkapäillä. Oli jo pimeää, mutta pelkkien katulamppujen valossa luminen maisema näyttää usein kaikkein lumoavimmalta. Vielä viime kuun puolella pyöräilin samaa reittiä, jolloin se oli ankea kuin mikä. Minkä muodonmuutoksen lumi saakaan aikaan! Kamerakin olisi ollut mukana, mutta kuvat jäivät  tällä kertaa ottamatta, sillä en viitsinyt pysähtyä kaivamaan sitä kaiken tavaran keskeltä laukustani. Harmi, mutta toisaalta ei huonolle kameralle olisi edes saanut sitä näkyä vangituksi tyydyttävästi.

Pyörätien varrelta lähti välillä  salaperäisiä polkuja metsään, joita mieleni suorastaan huusi seuraamaan, mutta eipä sitä oikein kauppakassin kanssa sinne viitsinyt lähteä. Joku toinen kerta sitten. Yhtä oikopolkua sentään käytin, mikä hieman korvasi menetyksiäni. Tuli mukavan tonttumainen olo pikkumetsikön läpi kipitellessä. 

Vasta aurattu pyörätie oli liukas, niinpä huvittelin "luistelemalla" eteenpäin. Käyhän se niinkin, varsinkin kun kengät eivät olleet kovinkaan pitävät. Kerran melkein liukastuin ja kaaduin, mutta onneksi tämmöiselle kömpelykselle on kehittynyt varsin hyvät refleksit.

Mukava ostosreissu lähimpiin isompiin kauppoihin tuli siis tehtyä. Pari lahjaakin tuli jo hankittua ja runsaasti ideoita ammennettua. Huomenna on luvassa lisää kaupoissa kiertelyä; toivottavasti tässä ei aivan lahjaostoksilla käymisen ilo mene, kun joka päivä kaupoissa ravaa!

7: Kirjojen maailmassa

Tänään olin aamulla väsynyt ja masentunut. Lieneekö kaamosmasennusta vai mitä, en tiedä. Päässäni pyöri Relient K:n Merry Christmas, here's to many more -kappaleesta kohta "cold and lonely Christmas eve" jatkuvasti. Tuli jopa hieman koti-ikävä sen vuoksi. Ajattelinkin ensin linkittää kyseisen kappaleen tänne, sillä se on aivan ihana kappale ja kosketti todella paljon pari iltaa sitten, kun kuuntelin sen. Kuitenkin, suunnitelmat muuttuivat.

Kotimatkalla mieleni parani, sillä kaikkialla oli kauniin valkoista, ja puut olivat kuin tomusokeria olisi ripoteltu niiden päälle. Aurinko paistoi upeasti latvojen ja kattojen yli ja välillä näytti kuin olisin kävellyt kohti kirkkauden maata. Oli niin kaunista, että hymy kiipesi väkisinkin huulille, vaikka laukku painoikin lainattujen tenttikirjojen painosta. Tästä huolimatta päätin vielä käydä matkan varrella lähikirjastossa.

Lainasin koulusta A.A. Milnen Winnie the Poohin. Pari viikkoa aikaisemmin, kun minulla oli vielä paljon luentoja ja muutenkin kiireistä, tuli koulun kirjastosta levähdyspaikkani. Vanhojen kirjojen tuoksu ja ihanat aarteet siellä, somasti vierekkäin hyllyillä. Jo silloin selailin Milnen runoja pojastaan Christopher Robinista ja ihastuin niihin. Nyt viimein sain itse Nalle Puhin kiinni.
Miksi siis menin vielä kirjastoon, kun minulla oli jo melkoisesti painavaa sanaa laukussani? Koska tänään on mielestäni aika astua Narniaan. Ajatus lähti oikeastaan viime maanantaina liikkeelle. Silloin kun lumi oli satanut, lähdin tietenkin heti illalla siitä riemuitsemaan iltalenkille. Silloin löysin Narnian ja päätin, että se ehdottomasti kuuluu talveen ja jouluun. Täytyy sanoa, että Narnia-kirjat ovat yksi ehdottomista suosikeistani, rakastan niitä!
Yliopiston kirjastosta en The Lion, the Witch and the Wardrobea löytänyt, enkä myöskään lähikirjastosta, mutta sen sijaan klassikkojen vastapainoksi pari hömppäromaania tarttui mukaan. Saa kai sitä välillä heittää aivot narikkaan ja lukea jotain vähän vähemmän intellektuellia. Kyllä saa, ehdottomasti. Tosin hömppää on tullut viime aikoina monesta muustakin suunnasta, muun muassa BBC:n Ylpeyden ja ennakkoluulon muodossa (voi sitä Colin Firth-Mr. Darcyn kuolaamisen määrää).
Mutta nyt eksyn aiheesta. Velho ja leijona onneksi löytyi nettiversiona, josta ilkeästi tähän nyt suoraan kopioin. Tuli kyllä sitä lukiessa taas kerran sellainen ihana Narnia-olo. Rakastan tätä kohtaa valtavasti ja siitä on kovaa vauhtia tulossa talven tuloon liittyvä "must-read". Täytyypä kai hankkia tuo kirja vähitellen itsellekin, jottei sitä tarvitse aina etsiskellä kirjastoista kissojen ja koirien kanssa (tässä on hyvä joululahjaidea!)

Mutta siis, C.S. Lewis, The Lion, the Witch and the Wardrobe, Chapter 1: Lucy looks in the wardrobe. Pidän enemmän englanninkielisestä versiosta kuin suomenkielisestä, mutta aika helppoa englantia tämä on. Nauttikaa :)

"Looking into the inside, she saw several coats hanging up - mostly long fur coats. There was nothing Lucy liked so much as the smell and feel of fur. She immediately stepped into the wardrobe and got in among the coats and rubbed her face against them, leaving the door open, of course, because she knew that it is very foolish to shut oneself into any wardrobe. Soon she went further in and found that there was a second row of coats hanging up behind the first one. It was almost quite dark in there and she kept her arms stretched out in front of her so as not to bump her face into the back of the wardrobe. She took a step further in - then two or three steps always expecting to feel woodwork against the tips of her fingers. But she could not feel it.

This must be a simply enormous wardrobe! thought Lucy, going still further in and pushing the soft folds of the coats aside to make room for her. Then she noticed that there was something crunching under her feet. I wonder is that more mothballs? she thought, stooping down to feel it with her hand. But instead of feeling the hard, smooth wood of the floor of the wardrobe, she felt something soft and powdery and extremely cold. This is very queer, she said, and went on a step or two further. 

Next moment she found that what was rubbing against her face and hands was no longer soft fur but something hard and rough and even prickly. Why, it is just like branches of trees! exclaimed Lucy. And then she saw that there was a light ahead of her; not a few inches away where the back of the wardrobe ought to have been, but a long way off. Something cold and soft was falling on her. A moment later she found that she was standing in the middle of a wood at night-time with snow under her feet and snowflakes falling through the air. 

Lucy felt a little frightened, but she felt very inquisitive and excited as well. She looked back over her shoulder and there, between the dark tree trunks; she could still see the open doorway of the wardrobe and even catch a glimpse of the empty room from which she had set out. (She had, of course, left the door open, for she knew that it is a very silly thing to shut oneself into a wardrobe. ) It seemed to be still daylight there. I can always get back if anything goes wrong, thought Lucy. She began to walk forward, crunch-crunch over the snow and through the wood towards the other light. In about ten minutes she reached it and found it was a lamp-post. As she stood looking at it, wondering why there was a lamp-post in the middle of a wood and wondering what to do next, she heard a pitter patter of feet coming towards her. And soon after that a very strange person stepped out from among the trees into the light of the lamp-post. 

He was only a little taller than Lucy herself and he carried over his head an umbrella, white with snow. From the waist upwards he was like a man, but his legs were shaped like a goats (the hair on them was glossy black) and instead of feet he had goats hoofs. He also had a tail, but Lucy did not notice this at first because it was neatly caught up over the arm that held the umbrella so as to keep it from trailing in the snow. He had a red woollen muffler round his neck and his skin was rather reddish too. He had a strange, but pleasant little face, with a short pointed beard and curly hair, and out of the hair there stuck two horns, one on each side of his forehead. One of his hands, as I have said, held the umbrella: in the other arm he carried several brown-paper parcels. What with the parcels and the snow it looked just as if he had been doing his Christmas shopping. He was a Faun. And when he saw Lucy he gave such a start of surprise that he dropped all his parcels. 

-Goodness gracious me! exclaimed the Faun."

Teksti kopioitu osoitteesta: http://www.onread.com/book/The-Lion-The-Witch-and-The-Wardrobe-191755/

6: Paljon onnea, Suomi!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Toiveissani olikin valkea itsenäisyyspäivä ja sen myös sain. Tänään saa taas juhlia sitä, että meillä on vapaa ja itsenäinen maa, jossa vallitsee rauha. Todellakin, aina siitä unohtaa olla kiitollinen, kun seuraa poliitikkojen väittelyä ja päivittelee Suomen rappiota. Totuus kuitenkin on, että olemme saaneet valtavan paljon lahjana. Tälläkin hetkellä muualla maailmassa soditaan ja ihmisiä kuolee nälkään, ja mitä me teemme? Valitamme omista asioistamme minkä ehdimme! Ja tuntuu että itsehän sitä on etunenässä siinä kuorossa.
Tänään kuitenkin haluan juhlia oman kotimaan puolesta. On hienoa, että saa kuulua johonkin ja olla suomalainen, ikänsä täällä asunut ja tähän maahan juurtunut. Maamme-laulu herättää ylpeyttä omaa maata kohtaan ja jääkiekon MM-mestaruuden voitto lämmittää jopa tällaista, joka ei jääkiekkoa kovinkaan paljon edes seuraa.

Mietin tässä pitkään, mitä tänään blogiini kirjoittaisin. Lopulta päädyin siihen, että jokin laulu sen pitää olla. Ensimmäisenä mieleeni tuli HB:n La Finlande de mon coeur. Se on todella hieno kappale, mutta sanoja lueskellessani tulin siihen tulokseen, että haluan joain hieman iloisempaa. Sanat olivat niin synkät. Kuitenkaan en voi olla yhtymättä sanohin: "Ohjaa kansas valkeuteen/tulkoon rakkautesi./Kanna Suomi taivaaseen/kallis Jeesukseni." Tätä rukoilen kaikesta sydämestäni.
Seuraavaksi huomioni kääntyi perinteisiin suomalaista kansallistuntoa kohottaviin lauluihin, muun muassa Täällä pohjantähden alla ja Jumala ompi linnamme. Kuitenkaan nämä eivät välittäneet sitä tunnetta, minkä halusin tänään välittää. Myöskin esimerkiksi Laulu Suomelle oli vaihtoehtona, mutta halusin lauluun myöskin vahvan hengellisen näkökulman.

Loppujen lopuksi päädyin siis tähän. Aamulla päässäni alkoi soida Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen. Nämä sanat etsinkin pian, mutta jälleen kerran niistä puuttui se jokin, jonka halusin välittää lukijoilleni. Takaisin Googleen, jossa hakutuloksiin oli ilmestynyt myös Pekka Simojoen Kahden maan kansalainen. Tämä oli tänä aamuna se laulu, joka osui lähimmäksi omaa ajatustani. On hienoa olla suomalainen, mutta on myös hienoa olla Jumalan valtakunnan asukas, jonne jonain päivänä pääsen asumaan. Siinä mielessä olen kahden maan kansalainen.

tässä linkki lauluun

"Tämä pieni maa
Jalkojen alla
Taivas suunnaton päällä maan
Ovat seuranneet
Koko matkani ajan

Tämä pieni maa
Kaikkialla
Ystäväni on, tänne jään
Kunnes askeleet
Vievät yli viimeisen rajan

kerto:
Jalat pidän mullassa maailman
Katseellani taivasta tavoitan
Tiedän minne matkaani tehdä saan
Olen kansalainen kahden maan

Olen tuntenut
Tuulen tuoksun
Kuullut aaltojen pauhinan
Olen nähnyt sen
Kun sataa valkoista lunta

Olen huomannut
Ajan juoksun
Nähnyt varjojen kasvavan

Mutta pelkää en
Sillä unelmani ei ole unta

kerto

Täällä työni teen
Itken ja nauran
Raivaan peltoni, kynnän maan
Rauhan siemenen
Kylvän riitaan ja sotiin

Kerran paikalleen
Lasken auran
Kerran viljani korjataan

Silloin tiedän sen:
Olen tullut viimeinkin kotiin!"

Kuten HB:n laulun yhteydessä ilmaisin, toivoisin taivaassa olevan mahdollisimmann suuri edustus suomalaisia! Kiitos Jumalalle tästä maasta, ja että olen saanut syntyä juuri tänne. Rakastan tätä maata koko sydämestäni, ja vaikka tieni joskus veisikin muualle, ei se koskaan häviä mielestäni.

5: Jo saavu joulu sydämeen

No nyt sitä lunta sitten tulee! Aamusta asti on tupruttanut kuin pyrypallossa. Aamulla odottelin bussia pysäkillä, kun ensimmäiset hiutaleet alkoivat lennellä. Yliopiston pihaan päästyäni lumisade oli jo hyvässä vauhdissa. Nyt maa on ihastuttavasti saanut valkoista peitettä ja legopalikkayliopistomme hurmaavat sisäpihat ovat myöskin valkeita ja peittäneet shakkinappulatkin.

Jokohan nyt joulutunnelma ottaisi paremmin tarttuakseen? Osittain kiireen ja osittain muiden syiden vuoksi se ei nimittäin ole ollut kovin korkealla. Jonkinlaista haikeutta olen tosin tuntenut ajoittain, mutta itse ihana jouluinen tunnelma on pysynyt kaukana. Nuorempana olisin ollut tässä tilanteessa suunniltani, sillä silloin hain joulutunnelmaa lähestulkoon väkipakolla, täytyy myöntää. Nykyään olen jo alistunut siihen, että joulut eivät yksinkertiasesti tunnu samalta kuin lapsena, mutta se ei tarkoita etteivätkö ne voisi olla silti mukavia. Ennen olin taipumaton muuttamaan jouluperinteitäni, mutta nykyään osaan jo olla joustavampi. Kaipa se on sitä vanhenemista, aikuistumista.

Toisaalta osaan vieläkin iloita kuin lapsi vaikkapa lumisateesta, joululauluista, lahjojen antamisesta ja saamisesta ja niin edelleen. Kuitenkaan se sama jännitys ja joulun taianomaisuus ei ole enää sitä samaa. Mutta minulla on unelma, jota olen salaa pohdiskellut mielessäni. Aion olla nyt rohkea ja paljastaa sen tässä. Haluan joskus saada oman perheen ja omia lapsia, joille voin luoda saman tunnelman ja ilon joulunaikaan kuin mitä itse aikanani sain. Ei kovin suuri unelma, voisi joku sanoa, mutta minulle se on tärkeä ja rakas.

Tämän unelman toteutumiseen menee luultavasti vielä paljon aikaa (jos se ylipäätään koskaan on toteutuakseen), mutta pyrin käyttämään sen ajan hyvin ja nauttimaan siitä, mitä minulla nyt on. Paljon minulla onkin, ja olen kiitollinen siitä.

Viime yönä, kun minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa (hups), lähti runoratsu laukkaan. Niinpä syntyi tällainen jouluinen runo.

Yö tunkee sisään ikkunoista

ikkunalaudalla loistaa

yksi ainoa kynttelikkö,

jonka pehmeä valo täyttää huoneen

Ikkunoissa tontut
jatkavat päättymätöntä vaellustaan.
Minne ne ovat matkalla?

On rauhallista.

Kuuluu ainoastaan jääkaapin hurina,

pattereiden kohina

ja auto kiihdyttää jossain kaukana.

Vaan vielä viipyy jossain joulu

ei ole vielä täysin saapunut sydämeen.

Vain heijastuksia, kaikuja

kiirineet jostain kaukaa

Vaan luotan,

se tulee

ja täyttää sisimmän lämmöllä.

Silloin tämä piinaavan suloinen kaipuu

saa täyttymyksensä.

Minun päiväni yliopistolla jatkuu vielä. Hyvää loppupäivää kaikille!

4: Romantic dinner for two

Tänään satoi lunta! Jihuu! Tosin se suli heti maahan ehdittyään, mutta iloitsin silti. Lumisateessa minä tänä aamuna kiirehdin luikastellen bussiin ja ehdin juuri sopivasti. Menin nimittäin toisen kerran tänä syksynä helluntaiseurakunnalle sunnuntaikokoukseen. Tämä oli lisäksi kaste- ja ehtoolliskokous. On aina mahtavaa nähdä, kuinka sisaret ja veljet tunnustavat uskonsa Jeesukseen ja saavat kasteen. Silloin tulee omakin kaste ja seurakuntaan siunaaminen mieleen, ja aina pitää laskeskella, että kauankos siitä nyt onkaan. Taitaisi olla suunnilleen viisi ja puoli vuotta. Aika menee nopeasti, tosiaan.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli ensimmäinen ehtoolliseni Oulun helluntaiseurakunnassa, vaikka yli vuoden olen jo siellä käynyt. Ylipäätään olen käynyt varsin vähän sunnuntaisin kokouksissa, sillä olen ikävä kyllä taipuvainen viettämään viikonloppujen aamut nukkuen suloisesti lämpimässä vuoteessani. Mutta kuten sanotaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Todella mukavaa oli ja täytyy myöntää, että ehtoollinen aina palauttaa sen tärkeimmän äärelle, sen minkä vuoksi minä kuljen Jeesuksen kanssa. Ja aina sitä ihmettelee, miten minä oikein tämän kaiken ansaitsen. Mutta silti joka kerta nuo sanat osoitetaan myös minulle: "Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu". Voin vain kiittää siitä armosta yhä uudelleen ja uudelleen.
Suurena vaikuttimena ehtoolliselle menemiselle oli Maata Näkyvissä -festareilla kuulemani Dien Taylorin vertaus ehtoolliseen "romanttisena illallisena". On valkoisella pöytäliinalla katettu pöytä ja kynttilöitä sekä leipää ja viiniä tarjolla. On tarjoilijoita tuomassa niitä. Tämä ajatus kieltämättä rohkaisi aamulla nousemaan lämpimästä vuoteesta väsymyksestä huolimatta. Enkä kadu.

Myöskin saarna oli hyvä. Tahdon jakaa tässä blogissa siitä osan, joka kosketti ainakin minua. En ole varma, muistinko joka kohtaa täysin oikein, mutta päälinjat menivät ainakin näin.
Eräältä kiinalaiselta mieheltä kysyttiin kerran, miksi hän oli kristitty, kun oli muitakin mahdollisia uskontoja. Miksi juuri kristinusko? Mies vastasi, että hän oli hapuillut pimeässä ja lopulta pudonnut syvään kuoppaan. Seinämät olivat jyrkät ja liukkaat, joten vaikka hän yritti kiivetä niitä pitkin, luisui hän aina takaisin alas. Niinpä hän lopulta makasi kuopan pohjalla ja huusi: "Jos siellä ylhäällä on joku, auta minua!" Silloin mies näki kuopan reunalla hahmon. Hän tunnisti tämän Konfutseksi. Mies pyysi Konfutsen apua, ja tämä vastasi: "Mieti tarkkaan kaikki mahdolliset tavat päästä pois, niin pääset kyllä ylös." Sitten Konfutse lähti pois.
Mies mietti ja kävi läpi kaikki keksimänsä tavat päästä pois, mutta mikään niistä ei auttanut. Niinpä hän huusi jälleen: "Jos siellä ylhäällä on joku, auta minua!" Taas kuopan reunalle ilmestyi hahmo, jonka mies tunnisti Buddhaksi. Mies pyysi Buddhaa auttamaan hänet pois, mutta Buddha vastasi: "Olet varmasti tehnyt jotakin pahaa ansaitaksesi tämän. Toivottavasti synnyt seuraavassa elämässäsi parempaan asemaan". Sitten Buddhakin lähti pois.
Vielä kerran mies huusi: "Jos siellä ylhäällä on joku, auta minua!" Kuopan reunalle ilmestyi jälleen hahmo, jonka mies tunnisti Jeesukseksi. Mies huusi: "Jeesus Kristus, auta minut täältä pois!" Jeesus ei sanonut mitään vaan kiipesi alas kuoppaan, nosti miehen syliinsä ja kantoi hänet ylös. Tämän takia kiinalainen mies kertoi olevansa kristitty.

Toivon kaikille siunattua toista adventtia! Huomiseen!

3: Joulukalentereita

Heipä hei taas. Pidän eilisen lupaukseni, joten sanon vain, että on Oulussa nättiä ilman luntakin (vaikka voisi sitä silti tulla ihan joulun kunniaksi). Alla oleva kuva tähän liittyen, anteeksi tosin huono laatu.


Mitäs tänään? Eilen illalla tajusin, että minulla alkaa taas olla niin monta joulukalenteria, että hädin tuskin muistan niitä kaikkia! Ensinnäkin tämä, jota joka päivä kirjoitan, sitten lueskelen viime vuotista "sepustusta", ja tietenkin suklaakalenteri sekä Tonttu Toljanteri. Sitten vielä eilen lainasin kirjastosta "joulukalenterin", jota ilman en luultavasti tätäkään kirjoittaisi, Jostein Gaarderin Joulumysteerion. Itse luen kyseistä kirjaa ensimmäistä kertaa, mutta alun perin ajatus joka päivä jatkuvasta tarinasta lähti luultavasti tästä kirjasta. Joku lähipiirissäni näet joskus luki sitä. Tarkoituksenani on ollut jo jonkin aikaa lainata tämä teos, josta suoranaiseksi pakkomielteeksi yltynyt perinteeni lähti liikkeelle.
Eilen lukiessani ensimmäiset kaksi lukua olin aivan haltioitunut. Gaarderin ajatus on todella samanlainen kuin minun. Itsellänikin oli jouluna 2008 tarina, joka eteni paitsi kehyskertomuksena, myös yksittäisinä tarinoina, joita kehyskertomuksen hahmo kertoi. Joulumysteeriossa on hieman samoin, mutta kehyskertomuksen lisäksi myös kerrottava tarina jatkuu. Kahden luvun perusteella on vaikea sanoa, mitä tulee vielä tapahtumaan, mutta ainakin minut ne kaksi lukua on jo saanut lumottua.

Ihan tämän kunniaksi ajattelin laittaa jonkin tarinan vuoden 2008 joulukalenteristani. Tykkään tonttutarinoista ja tähän voisi sanoa kätkeytyvän jossain määrin myös kristillinen piilotarina. Donnaa ja Siriä lämpimästi muistellen.

Joulunpilaajapeikot

"Oli taas joulun aika ja Korvatunturilla oli tietenkin täysi hyörinä päällä, olihan jouluaattoon enää vain vähän aikaa. Mutta kovat olivat valmistelut myös toisessa paikassa, jossa suunnitelmat joulun varalle olivat hieman toisenlaiset. Tämä paikka on nimittäin Karvatunturi, joka oli synkeä verrattuna antamisen ilosta hehkuvaan Korvatunturiin. Karvatunturi oli saanut nimensä sen asukkaista, joissa karva kyllä jostain syystä kasvoi kovasti. Nämä asukkaat olivat Korvatunturilta häädettyjä tonttuja, jotka kutsuivat itseään joulunpilaajapeikoiksi. Korvatunturilta ei tonttuja häädetty heppoisin perustein, joten joulunpilaajapeikoilla oli jokaisella vakava petos karkotuksen syynä. Ja lähtöpassit itsessään lietsoivat peikkojen katkeruutta entisestään, sillä ne vihasivat tonttuja ja erityisesti joulupukkia yli kaiken.
Joulunpilaajapeikot tekivät, mitä niiden nimikin kertoo: yrittivät pilata jouluja parhaansa mukaan. He sabotoivat usein Korvatunturin asioita ja tekivät parhaansa tehdäkseen ihmisten jouluista kamalia. He yllyttivät lapsia pyytämään kalliita leluja, joita vanhemmat joutuivat hiki hatussa kaupoista etsimään ja vielä parempi oli, jos niitä varten joutui ottamaan lainaa. Joulunpilaajapeikot myös pyrkivät kasaamaan ihmisten päälle mahdollisimman paljon huolia, joita nämä pyrkivät hukuttamaan esimerkiksi alkoholiin ja täten pilaamaan niin omansa kuin lähimmäistensäkin joulun. Todellisen joulutunnelman löytämisen joulunpilaajapeikot erityisesti halusivat estää. Joulun tuli olla heidän mielestään kovasti valmisteltu ilta, jona ei jäisi tilaisuuttakaan hengähtää ja seuraava homma olisikin sitten koristeiden purkaminen. Näin joulunpilaajapeikot saattoivat nauttia ihmisten kiduttamisesta ja samalla kostaa joulupukille ja noille ällöttäville tontuille.
Tänä talvena oli luvassa myös Taavi-nimisen joulunpilaajapeikon ensi kerta joulunpilaajana. Se oli nuorempaa polvea eli Taavin isä oli Korvatunturilta karkotettu tonttu. Pienestä pitäen isä oli opettanut pojalleen, että joulupukki on paha. Taavi oli koulutettu juurta jaksain joulunpilaajaksi ja teoriassa hän muisti kaikki keinot. Nyt oli hänen aikansa mennä tuhoamaan jouluja käytännössä.
Taavi sai kohteekseen pienen perheen, jota oli tarkkailemassa pari tonttua. Taavi päätti ensin sabotoida vaivihkaa niiden työtä ja onnistuikin hyvin, sillä tontut joutuivat pian palaamaan Korvatunturille parin murtuneen raajan vuoksi. Taavi käkätteli ilkeästi, kun tontut surkuttelivat huonoa onneaan. Ne poloiset eivät tainneet aavistaakaan, että asialla oli ollut joulunpilaajapeikko.
Seuraavaksi Taavi kävi itse perheen kimppuun. Hän söi toisen lapsen joulukalenterin suklaat ja sai siten aikaa riitaa, kun lapsi luuli sisaruksensa olleen asialla. Perheen äiti joutui kaiken muun hommansa lisäksi metsästämään koko päivän kaupoista uutta kalenteria, sillä joulukuun puolivälissä lähes kaikista kaupoista olivat suklaakalenterit hävinneet. Perheen kiristyneet ja stressaantuneet jäsenet alkoivat tapella pienistäkin asioista. Näin helppoa joulutunnelman pilaaminen oli!
Taavi oli juuri kurkkimassa perhettä ikkunan takaa, kun hän hypähti melkein puoli metriä ilmaan kuullessaan takaansa äänen, joka sanoi: "Olisihan se pitänyt arvata. Joulunpilaajapeikko." Taavi kääntyi hätäisesti ympäri ja kohtasi kauneimman näyn, mitä oli koskaan nähnyt: kaunis, punaposkinen tonttutyttö katseli häntä inhoavan näköisenä. Taavi ihmetteli uutta, lämmintä tunnetta sisällään. Se tuntui niin... hyvältä.
Sitten Taavi otti itseään niskasta kiinni. Tuohan oli tonttu ja tontut olivat vihollisia. Mutta silti Taavi ei voinut itselleen mitään. Tonttutytön kirkkaansiniset silmät sulattivat hänet läpikotaisin. Hän tuskin huomasi, miten ärtyneeltä tyttö näytti, kunnes tämä huokaisi: "No, mitäpä minä voin tehdä. En kai minä voi pakottaa sinua häipymäänkään. Mutta toivoisin, että niin kävisi." Tämän sanoessaan tonttutyttö katsoi häntä terävästi. Taavi vannoi sydämessään, että ei takuulla lähtisi minnekään.
Seuraavat päivät olivat varsinaista sotaa. Tonttutyttö, jonka nimeksi paljastui Piia, yritti parhaansa mukaan saada perheen joulumielelle, kun taas Taavi toimi riidankylväjänä minkä ehti. Usein tonttu ja joulunpilaajapeikko joutuivat sanaharkkaan ja oli suorastaan ihme, etteivät perheenjäsenet heidän riitojaan kuulleet.
Kuitenkin välillä Taavi ja Piia tekivät aselevon ja katselivat perheen touhuja ikkunasta vierekkäin. Perhe pelasi yhdessä jotain lautapeliä ja kaikki näyttivät iloisilta. Piia huokaisi katsoessaan onnellisen näköistä perhettä. "Miksi sinä haluat niin kovasti pilata heidän joulumielensä?" hän kysyi. "Katso nyt heitä. He ovat niin onnellisia. Miksi haluat heidän olevan surullisia?" "Koska on hauskaa pistää heidät kärsimään", sanoi Taavi automaattisesti. Piia katsoi häntä ällistyneenä. "Mitä hauskaa siinä muka on?" hän ihmetteli. "Minusta ainakin on paljon mukavampaa katsoa, miten he ovat hyvällä mielellä. Minullekin tulee hyvä mieli, kun tiedän että olen ollut itse auttamassa heitä." Taaville tämä oli täysin uutta. Hänelle oli lapsesta asti opetettu, miten inhottava asia joulumieli oli ja kuinka ihmiset ja tontut täytyi laittaa kärsimään. Mutta nyt kun hän katseli perhettä yhdessä, hänelle tuli jotenkin mukava olo. Ehkä Piia oli oikeassa.
Pari seuraavaa päivää Taavi pohti asioita syvällisesti. Piiakin huomasi, että jotain oli muuttunut, sillä Taavi ei enää yrittänyt pilata jokaista hänen yritystään perheen joulumielen kasvattamiseksi. Ja lopulta Taavi teki elämänsä tärkeimmän päätöksen ja marssi Piian luo sen kertomaan. "Minä olen päättänyt lopettaa", hän töksäytti. "Mitä?" Piia kysyi. "Aion lopettaa joulujen pilaamisen", Taavi toisti. "Olet oikeassa, se on oikeastaan aika typerää. En minä oikeasti niin halua tehdä." Piia katsoi Taavia silmiin ja näki, että tämä puhui totta. "Tule", hän sanoi. Taavi seurasi vähän hämillään. Minne Piia aikoi hänet viedä?
He tulivat pienelle luukulle, jonka päältä Piia pyyhki enimmät lumet ja avasi sen. Taavia hän viittasi hyppäämään sisään. Hetken epäröityään Taavi hyppäsi ja liukui putkea pitkin alas, alas tuntemattomaan. Sitten äkkiä hän putkahti suureen saliin, joka oli täynnä tonttuja. Nämä kaikki jähmettyivät katsomaan häntä ja sitten joku huusi: "Joulunpilaajapeikko! Ottakaa kiinni!" Tontut alkoivat lähestyä uhkaavasti, mutta Taavin perässä tullut Piia huusi: "Rauhoittukaa! Aion viedä hänet joulupukin luo." Tontut perääntyivät, mutta katselivat Taavia yhä epäilevästi. Taavi taas katsoi Piiaa ällistyneenä. Joulupukin luo? Hän kuitenkin seurasi tonttutyttöä, sillä hän ei halunnut jäädä noiden verenhimoisten tonttujen armoille.
He pysähtyivät suuren, puisen oven eteen. Piia koputti. Taavi nielaisi hermostuneena ja hänen parranpeittämillä kasvoillaan helmeili hiki. Huoneesta kuului vaimea "sisään" ja Piia ja Taavi astuivat ovesta. Huoneen toisessa päässä istui kirjoituspöydän ääressä joulupukki. Hän hämmästyi kovasti, kun näki Taavin, mutta ei sanonut mitään kun Piia johdatti joulunpilaajapeikon joulupukin eteen. Sitten hän sanoi suorasukaisesti: "Tässä on Taavi. Hän on, kuten varmaan näettekin, joulunpilaajapeikko. Mutta hän on päättänyt luopua siitä tehtävästä. Ehdottaisinkin, että ottaisimme hänet töihin Korvatunturille." Sekä joulupukki että Taavi hämmästyivät Piian pyynnöstä. Joulunpilaajapeikkoko Korvatunturille? Pukki ei suostuisi koskaan, siitä Taavi oli varma.
Mutta joulupukki ei sanonut mitään, vaan katseli Taavia päästä varpaisiin. Sitten hän sanoi: "Katso minua, Taavi." Taavi nosti katseensa hitaasti joulupukin ryppyjen kehystämiin silmiin. "Haluaisitko sinä tulla tontuksi?" Taavi painoi katseensa. "Katso minua", pukki sanoi rauhallisella äänellä ja Taavi katsoi taas häneen. "Haluaisin", Taavi sanoi. "Olen ymmärtänyt, että kaikki mitä minulle on pienestä pitäen opetettu on valetta. Ihmisten tulee olla onnellisia jouluna."
Joulupukki nousi seisomaan yhä katsoen Taavia silmiin. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois päin. Taavi kiirehti sanomaan: "Ymmärrän kyllä, jos ette halua minua joukkoonne. Olenhan sentään ollut joulunpilaajapeikko. Ei teidän tarvitse huolia minua." Taavi katseli maahan. Tietenkään hänestä ei olisi oikeaksi tontuksi. Hänhän oli häädetyn tontun lapsi. Ei hän ansainnut mitään sellaista.
Äkkiä joulupukki seisoi Taavin edessä. "Taavi joulunpilaajapeikko", hän sanoi. "Lyön sinut nyt viralliseksi Korvatunturin tontuksi." Ja Taavi tunsi, kuinka hänen päähänsä painettiin tonttulakki. Hän nosti hämmästyneen katseensa ja tunnusteli uutta lakkiaan haltioituneena. Silloin hän tunsi jotain käsittämättömän upeaa: aitoa iloa. Taavi alkoi nauraa. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä ja joulupukki ja Piia katselivat häntä hymyillen. "Kiitos", Taavi sanoi säteilevin silmin. Tuotakaan sanaa hän ei ollut koskaan ennen sanonut. Hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Illalla oli muorin laittama puuroateria, jolloin Taavi näyttäytyi muille ensimmäistä kertaa. Hän oli ajanut partansa ja siistiytynyt muutenkin ja hän näytti jo oikealta tontulta. Joulupukki esitteli hänet muille. Taavi seisoi pukin vieressä peloissaan siitä, mitä tontut sanoisivat. Mutta nämä ottivat hänet tervetulleesti mukaan joukkoonsa. He tiesivät, että jos joulupukki oli hyväksynyt jonkun tontuksi, oli valinta todennäköisesti hyvä. Ja niin Taavi pääsi Korvatunturin asukkaaksi.
Taavista tuli joulunpilaajapeikkojen vastajoukkojen päällikkö. Tunsihan hän peikkojen metkut hyvin. Hän sai monta toisen polven joulunpilaajapeikkoa puolelleen ja nämä uudet tontut liittyivät myöskin vastajoukkoihin. Pian joulunpilaajapeikkojen valta oli kukistettu ja entistä enemmän ihmisiä löysi todellisen joulun. Taavi oli tontuksi tultuaan muuttunut varsin komeaksi ja Piia sai hänestä hyvän miehen itselleen. Yhdessä he viettivät onnellisia aikoja Korvatunturilla elämänsä loppuun asti."

Tällainen tarina muun muassa syntyi siis silloin. Tätä joulukalenteria oli mukava kirjoittaa, vaikkakin raskasta (kuten on ollut kaikkia muitakin). Toivon mukaan kirjoitustyyli on noista ajoista kehittynyt...