Eilen illalla ja tänä aamuna olen jälleen pohdiskellut joulun olemusta. Lähinnä tämä ajatuskulku lähti liikkeelle siitä, kun päässäni alkoi soimaan eräs tänä jouluna ensimmäistä kertaa kuulemani joululaulu. Se menee näin:
"I want a Hippopotamus for Christmas
Only a Hippopotamus can do..."
Tästä ajatukseni lähtivät harhailemaan siihen, kuinka itsekäs juhla joulu voikaan olla. Vaaditaan lahjoja, ja petytään jos niitä ei tule tarpeeksi tai jos jokin lahjatoive ei toteudukaan. Kuitenkin mielestäni pääpainon pitäisi olla antamisen ilossa ja iloisessa vastaanottamisessa. Ja eritoten siinä, että meille on annettu suurin lahja, mitä voi koskaan saada. Jeesus on epäitsekkyyden kaikkein suurin osoitus: Jumala lähetti oman poikansa maan päälle kärsimään syyttömänä kuoleman, jotta me, jotka emme sitä millään tavalla ansaitsisi, saamme elämän. Joulun pitäisi siis olla epäitsekkyyden juhla, mutta se on muuttunut liian usein itsekkyyden juhlaksi.
Täytyy myöntää, että itsekin olen liian usein syyllistynyt tähän. Mutta minkäs teet, kun ihminen on mitä on, synnin vallassa. Mutta toivon, että voisin jatkossa muistaa yhä useammin asettaa toiset itseni edelle. Jakaa iloa eteenpäin sen sijaan että valitan ja kiukkuan, kun kaikki ei mene oman mielen mukaisesti. Siihen pyrin myös joulukalenterissani, ja tässä blogissakin. Että voisin tuottaa muille jouluiloa. Liian usein sitä kuitenkin väsyneenä tahtoo ajatella, että ihan sama sen sijaan, että antaisi kaikkensa.
Peikkojen joulu
Pienessä kauniissa talossa tuolla kadunkulmassa oli jouluaattona hyvin valoisaa. Kynttilät tuikkivat suuressa joulukuusessa, jota koristivat kauniit tähdet, makeiset ja omenat, pöydällä paloivat haarakynttilät, ja jos eteisestä kuului rapinaa tai kopinaa, oli lasten mahdoton pysyä hiljaa. Ja siinäpä jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi tapansa mukaan, olivatko lapset olleet kilttejä. Kaikki vastasivat yhdestä suusta, että olivat.
- Vai niin, sanoi joulupukki. - Jos lapset ovat olleet kilttejä, ei kukaan jää ilman lahjoja. Mutta sen sanon heille, että minulla on tänä vuonna vain puolet joululahjoista.
- Minkä tähden? kysyivät lapset.
- Minä kerron sen heille, sanoi joulupukki. - Tulen kaukaa pohjoisesta ja olen raottanut monen köyhän mökin ovea ja nähnyt monta pientä lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaakaan syötävänään jouluaattona. Sen vuoksi annoin puolet lahjoista heille. Eikö se ollut oikein tehty?
- Oli oli, se oli oikein, se oli kiltisti tehty, huusivat lapset. Vain Riku ja Lotta olivat ensin vaiti, sillä Riku oli ennen melkein aina saanut kaksikymmentä joululahjaa ja Lotta kolmekymmentä. Heistä tuntui että he kärsivät vääryyttä, jos saisivat vain puolet siitä.
- Eikö se ollut oikein? kysyi joulupukki uudestaan.
Silloin Riku kiepsahti kantapäillään ja murahti: - Miksi tänä vuonna on niin kurja joulu? Peikoillakin on parempi joulu kuin sinun tuomasi.
Ja Lotta puolestaan rupesi itkemään ja sanoi: - Saanko minä vain viisitoista joululahjaa? Peikoilla on tänä iltana paljon paljon parempi joulu.
- Vai niin, sanoi joulupukki, - jos se siitä kiikastaa, niin minä vien teidät heti sinne. Ja hän tarttui toisella kädellä Rikuun, toisella Lottaan ja veti heidät mukaansa, vaikka he pyristelivät kaikin voimin vastaan.
Hii ja hui, niin sitä mentiin halki ilmojen. Ennen kuin lapset tajusivatkaan, he seisoivat keskellä suurta metsää lumessa. Oli hirveän kylmä, ja lumi tuiskusi niin sakeana, että suurten kuusien hahmot tuskin häämöttivät pimeässä, ja susien ulvonta kuului metsästä. Mutta joulupukki - hänpä oli tiessään, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hänen piti vielä sinä iltana käydä katsomassa niin monta lasta, jotka olivat kiltimpiä kuin Riku ja Lotta.
Lapset rupesivat nyt huutamaan ja itkemään, mutta kuta kovempaa he huusivat, sitä lähempää kuului susien ulvonta. - Tule Lotta, sanoi silloin Riku, - meidän täytyy päästä johonkin mökkiin tässä metsässä.
- Tuolta taitaa pilkottaa hiukan valoa, sanoi Lotta - Mennään sinne.
- Ei se mitään valoa ole, sanoi Riku, - jääpuikot vain kiiltävät puiden oksilla.
- Minusta tuolta edestä häämöttää suuri vuori, sanoi Lotta. - Mahtaako se olla Rastegaise, jonne Sampo Lappalainen ratsasti mestarisudella talviyönä.
- Mitä sinä höpötät! vastasi Riku. - Rastegaise on ainakin seitsemänkymmenen peninkulman päässä meiltä. Mutta kiivetään vain vuorelle, sieltä näkyy paremmin ympärille.
Sanottu ja tehty. Lapset kiipesivät korkeitten kinosten halki, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden ja pääsivät hetken päästä vuoren luo. Siinä oli pieni ovi, ja ovesta loisti jotain valontapaista. Riku ja Lotta lähtivät sitä kohti, ja pian he suureksi hämmästyksekseen huomasivat, että he olivat kuin olivatkin Rastegaisella peikkojen luona. Mutta oli myöhäistä peräytyä, ja sitäpaitsi sudetkin olivat niin lähellä, että ne miltei tirkistivät ovesta sisään.
Riku ja Lotta pysähtyivät ihmettelemään ovensuuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Niitä oli varmasti monta tuhatta, mutta ne olivat kaikki pieniä, tuskin kyynärän mittaisia, ja kaikki harmaita ja ryppyisiä ja vikkeliä, ihan niin kuin kerrotaan sadussa, jonka päähenkilö on Sampo Lappalainen. Pimeä ei heitä pelottanut, sillä kynttilöiden sijasta peikoilla oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita kantoja, jotka hohtivat pimeässä. Mutta kun ne tahtoivat oikein korkean ilotulituksen, ne silittelivät isoa mustaa kissaa, niin että se säkenöi, ja silloin moni jo huusi: “Älkää, älkää, tulee liian valoisaa, silmiin koskee!”
Kaikille maailman peikoille on näet yhteistä se, että ne kaihtavat valoa ja suuttuvat, jos joku näkee ne sellaisina kuin ne ovat. Sen vuoksi vietettiin nyt suurta juhlaa, sillä peikot olivat huomanneet että päivät lyhenivät lyhenemistään vuoden kallistuessa loppua kohti ja yöt pitenivät. Ja silloin peikot taas uskoivat - niinkuin joka jouluna, sillä on niin helppo uskoa siihen mitä toivoo - ettei päivä enää koskaan valkenisikaan, vaan yö pysyisi, ja siitä he tulisivat niin iloisiksi että tanssivat vuoren sisään ja pitivät hauskaa joulua omalla tavallaan, sillä ne olivat kaikki pakanoita eivätkä paremmasta joulusta tienneet.
Kaikesta huomasi, ettei peikkoja paleltanutkaan, sillä he tarjoilivat toisilleen jäämakeisia kylmässä talviyössä ja puhalsivat ensin jääpalasille, etteivät ne olisi liian lämpimiä suuhun pannessa. Hienoina ruokina tarjoiltiin myös käärmekakkua ja hämähäkinjalkoja, ja joulukuusikin siinä oli jääpuikoista, ja muuan pikkupeikko oli joulupukkina.
Julma jättiläinen, tunturien kuningas, ei tänä vuonna ollut peikkojen luona, sillä aina siitä lähtien kun hän pakahtui kiukusta Inarin pappilan pihassa, ei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, ja moni luuli että hän oli muuttanut Huippuvuorille hallitakseen pakanamaata ja paetakseen mahdollisimman kauas kristityistä ihmisistä. Hän oli jättänyt pohjoisen valtakuntansa kuninkaalle, jonka nimi oli Mundus ja joka oli synnin ja pimeyden ruhtinas. Tämä istui keskellä suurta salia ja hänen vieressään oli peikkojen kuningatar Caro (vaikka se kuulostaakin ihan koiran nimeltä); heillä kummallakin oli pitkä parta. He antoivat toisilleen joululahjoja kuten muutkin. Mundus-kuningas antoi Caro-kuningattarelle niin pitkät puujalat, että kun hän kiipesi niiden varaan, hänestä tuli maailman suurin ja ylhäisin kuningatar, ja Caro-kuningatar antoi Mundus-kuninkaalle lahjaksi niin ison kynttilänsammuttajan että hän voi sillä sammuttaa kaikki maailman kynttilät. Moisen sammuttajan varmasti moni ottaisi mielellään lahjaksi peikoilta.
Nyt kuningas Mundus nousi valtaistuimeltaan ja piti ympärillään oleville peikoille mahtavan puheen, jossa julisti että pian sammuisivat kaikki kynttilät ja valot, pimeyden varjot jäisivät ikuisesti peittämään maata ja peikot hallitsisivat maailmaa. Peikot huusivat siihen minkä kurkusta lähti: - Eläköön, eläköön suuri kuningas Mundus, eläköön kaunis kuningatar Caro, eläköön synnin ja pimeyden ikuinen valta! Hip, hip, hip, hurraa!
Kuningas sanoi: - Missä on ylimmäinen tähystäjäni, jonka lähetin vuoren korkeimmalle huipulle tutkimaan näkyykö maailmassa enää yhtään valon häivettä?
Tähystäjä tuli ja ilmoitti: - Suuri on valtasi, herra kuningas. Joka puolella on vain pimeää.
Hetken kuluttua kuningas sanoi uudelleen: - Missä on ylimmäinen tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli.
- Herra kuningas, hän sanoi, - minä näen kaukana taivaanrannalla aivan pienen valon, niin kuin tähti tuikahtaisi mustan pilven lomasta. - Ja kuningas sanoi: - Mene takaisin vuoren huipulle!
Hetken kuluttua kuningas taas sanoi: - Missä on tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli.
- Herra kuningas, hän sanoi, - raskaat lumipilvet peittävät taivaan enkä näe tuota pientä valoa. - Kuningas sanoi: - Mene vielä takaisin vuoren huipulle.
Hetken kuluttua kuningas taas sanoi: - Missä on tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli. Mutta silloin kuningas huomasi että tähystäjä vapisi kiireestä kantapäähän ja oli aivan sokaistunut.
Kuningas sanoi: - Sinä uskollinen tähystäjä, miksi sinä vapiset? Ja kuinka olet tullut noin sokeaksi?
Tähystäjä sanoi: - Herra kuningas, pilvet ovat haihtuneet ja taivaalla loistaa tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet. sen vuoksi minä vapisen ja sen näkeminen sokaisi silmäni.
Kuningas sanoi: - Mitä tämä merkitsee? Eikö valo ole sammunut ja pimeys vallannut maailmaa ikuisiksi ajoiksi?
Mutta kaikki peikot seisoivat hänen ympärillään vaiti ja vavisten eikä kukaan vastannut.
Vihdoin sanoi yksi: - Herra kuningas, täällä ovensuussa on kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; he ehkä tietävät enemmän kuin me.
Kuningas sanoi: - Tuokaa lapset tänne. - Riku ja Lotta raahattiin heti kuninkaan valtaistuimen luo ja voitte arvata että heitä pelotti. Kuningatar huomasi heidän kauhunsa ja sanoi eräälle tonttuakalle, joka seisoi valtaistuimen ääressä: - Tuo lapsiparoille hiukan lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuorta virvoitukseksi, niin että he uskaltavat avata suunsa.
- Syökää ja juokaa! Syökää ja juokaa! sanoi akka. Mutta lapsilla ei ollut vähääkään halua.
Kuningas sanoi lapsille: - Te olette nyt täällä minun vallassani ja minä voin noitua teidät variksiksi tai hämähäkeiksi. Mutta minä panen teille arvoituksen, ja jos osaatte ratkaista sen, annan viedä teidät vahingoittumattomina takaisin kotiinne. Suostutteko?
- Suostumme, vastasivat lapset.
- No niin, sanoi kuningas. - Mitä merkitsee, kun keskellä vuoden pimeintä yötä syttyy valo, vaikka kaiken valon pitäisi olla sammunut ja pimeyden ja peikkojen hallita maailmaa? Kaukana idässä näkyy tähti, joka loistaa kaikkia muita kirkkaammin ja uhkaa tuhota valtani. Sanokaa minulle, lapset, mitä tuo tähti merkitsee?
Lotta sanoi: - Se on tähti, joka jouluyönä nousee Betlehemin ylle Juudean maalla ja valaisee koko maailman..
Kuningas sanoi: - Miksi se niin kirkkaasti loistaa?
Riku sanoi: - Siksi, että tänä yönä on syntynyt Vapahtajamme, ja hän on se valo, joka valaisee koko maailman. Ja tästä yöstä lähtien valo alkaa voimistua ja kaikki päivät pitenevät.
Kuningas alkoi vavista valtaistuimellaan ja sanoi vielä:
- Mikä on sen valon herran ja kuninkaan nimi, joka on syntynyt tänä yönä ja tullut vapahtamaan maailmaa pimeydestä?
Lapset sanoivat yhteen ääneen: - Jeesus Kristus, Jumalan poika.
Tuskin se oli sanottu, kun koko vuori alkoi täristä ja vavista ja sortua, myrskytuuli pyyhkäisi läpi salin, kaatoi kuninkaan valtaistuimen, ja tähti paistoi pimeimpiinkin onkaloihin, ja kaikki peikot haihtuivat kuin varjot ja savu, kunnes jäljelle jäi vain jäinen joulukuusi, ja sekin alkoi säkenöidä ja sulaa, ja korkealta taivaalta kaikuivat enkelten äänet huilunheleinä. Mutta lapset peittivät silmänsä käsillään eivätkä uskaltaneet katsoa ylös, ja heidän ylleen lankesi unen verho niin kuin silloin kun ihminen on hyvin uupunut, eivätkä he enää tienneet mitä vuoressa tapahtui.
Kun he siitä heräsivät, makasi kumpikin sängyssään, uunissa räiskyi tuli, ja vanha Kaisa, joka aina heidät herätti, seisoi heidän vuoteittensa vieressä ja sanoi: - Nouskaa nyt kiireesti, että ehditte siitä joulukirkkoon!
Riku ja Lotta nousivat istumaan ja tuijottivat ihmeissään Kaisaa: olisiko tämä vain kyynärän mittainen ja parrakas ja tarjoisi heille lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuorta. Mutta mitä vielä! He näkivät sen sijaan, että kahvipöytä oli valmiina ja tuoreet joulupullat odottivat, sillä jouluaamuna lapsetkin saivat kahvia, vaikka eivät muulloin. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinää, kansa kulki virtanaan kirkkoon ja kaikissa ikkunoissa loistivat kynttilät, mutta kaikkein kirkkaimmin säteili kirkko.
Riku ja Lotta katsoivat toisiaan eivätkä uskaltaneet kertoa Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulupidoissa. Hän ei luultavasti olisi uskonut heitä, olisi vain nauranut ja sanonut että he olivat koko yön nukkuneet vuoteessa. Et sinä tiedä enkä minä tiedä eikä kukaan tiedä, kuinka sen asian laita oikein oli. Mutta jo sinä sen tiedät, ja minä sen tiedän, niin ei olla tietävinämme, ja jos ei kukaan sitä tiedä, niin ei kukaan liioin tiedä, tiedätkö sinä ja tiedänkö minä, ja nyt sinä tiedät mitä minä tiedän, siis en mitään, ja olisi hauska tietää mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.
Mutta yhden asian minä tiedän: tyytymättömät lapset joutuvat aina ennemmin tai myöhemmin peikkojen pariin. Siellä he saavat jääpalasia, lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuoria niiden hyvien lahjojen sijasta, joita he kotona väheksyivät. Sillä synnin ja pimeyden ruhtinas saa heidät valtaansa pikemmin kuin he uskovatkaan. Heille on silloin onneksi, jos he näkevät kirkkaan tähden nousevan maailman pimeyden ylle ja tietävät mainita sen nimen, jonka edessä kaikki pahuus käy voimattomaksi.
Riku ja Lotta eivät unohtaneet peikkojen joulua. Ei siinä kylliksi, että heiltä jäivät kaikki joululahjat saamatta. He häpesivät käytöstään, häpesivät niin etteivät uskaltaneet nostaa silmiään ylös kirkossa jouluaamuna. Siellä oli valoisaa ja ihmeen kaunista: Betlehemin tähti oli laskeutunut sinne, sytyttänyt kaikki kynttilät ja saanut kaikkien kilttien lasten silmät ilosta loistamaan. Riku ja Lotta sen kyllä huomasivat, mutta eivät tohtineet katsoa ylös. He päättivät että heistäkin tulisi kilttejä lapsia. Ovatko he pitäneet lupauksensa? Minä en tiedä sitä, mutta uskoisin sen mielelläni. Kun sinä tapaat heidät, kysyhän!
Kirjasta Topeliuksen Kauneimmat sadut, 1989, Otava. Suomentanut Sirkka Rapola.
